Koira

Olen ehdottomasti enemmän koira- kuin kissaihminen. Kissat ovat nimittäin pelottavia. (Tosin nimet on jo mietitty valmiiksi kahdelle kissalle.) En kuitenkaan haluaisi koiraa sen tuoman vastuun takia. Matkustaminen olisi paljon hankalampaa ja töiden jälkeen pitäisi aina palata suoraan kotiin koiraa ulkoiluttamaan. Haluan ainakin vielä elää huolettomampaa elämää. Sitä paitsi tiedäthän ne anovat silmät, kun olet lähdössä kotoa ilman koiraa? Sydäntä raastaa pelkkä ajatuskin. Vanhemmat, joiden lapset kinuavat koiraa sanoen ”me kyllä viedään se aina ulos ja annetaan ruokaa, sun ei tarvii tehdä mitään”: älkää uskoko! Joudutte jossain vaiheessa kuitenkin viemään koiraa ulos. A on aikuinen, mutta yrittää silti sanoa, että jos hankkisimme koiran, en joutuisi sitä koskaan viemään ulos, sillä hän kyllä huolehtisi siitä. Kuukausi samassa talossa kylkiäisenä tulleen koiran kanssa todistaa kuitenkin aivan muuta. Kukahan sitä vie illalla ulos, kun muita väsyttää?

Pidän kovasti koirista ja huolehdin mielelläni esimerkiksi siskojen koirista, kun he ovat matkoilla. Ainakin, jos Popski ei hauku pitkin yötä kerrostaloasunnossa (vaikka on se silti niin sievä). Pidän kuitenkin kilteistä ja koulutetuista koirista. Sen sijaan vaikeuksia aiheuttaa koira, joka on kasvanut seitsemänvuotiaaksi osaamatta istua käskystä. Ei sillä, että istuminen olisi maailman tärkein taito, mutta tilanne kuvastaa sitä, ettei koiralle ole opetettu mitään muutakaan. Esimerkiksi vetämättä kävelemistä. On muuten rasittavaa kulkea jatkuvasti käsi ojossa kunnon veto ranteessa. Onneksi kyseessä ei ole kovin iso koira.

Kuukaudessa on saatu kuitenkin hyviä tuloksia aikaan vetämisen suhteen. Koira tietää, ettei minun kanssani vedetä, vaikka sitä pitääkin joka kerta testata. Koiran käyttäytyminen muiden kanssa ei minua kiinnosta, kunhan meidän kahden lenkeillä käyttäydytään kunnolla. Pienin askelin. Koulutus saa myös aikaan oman suhtautumisen muuttumisen positiivisempaan suuntaan. Suhtautuminen ei tietenkään saisi olla negatiivinen, jos koiraa ei ole koulutettu, koska eihän se sen vika ole. Tilanne vaan ärsyttää niin paljon, etten voi itselleni mitään.

Vaikka alku on ollut hankalaa, alkaa yhteiselämä hiljalleen sujua. Koira tuntuu olevan aina hyvällä tuulella paukuttaen häntäänsä vasten huonekaluja. Kyllä elämä on ihanaa. Vaikka tekisi mieli mennä nukkumaan ja antaa muiden hoitaa koiran ulkoilutus, haluan huolehtia siitä, että se saa tehtyä tarpeensa. Ihan jo omaa etuakin ajatellen se on parasta, sillä olohuoneessa on edelleen pahvilaatikoita muuton jäljiltä, enkä haluaisi niiden reunaan muistoa unohdetusta lenkistä. Eikä koiraa voi pitää, jos sen hyvinvoinnista ei jaksa huolehtia. Lisäksi koiran käytös on välillä huvittavaa. Venetsiassa syntynyt ja kasvanut koira kulkee iltalenkillä kanavanrantaa ja kyyristyy vaanimaan aaltoja, mutta säikähtää jokaista rantaa lähestyvää yksilöä. Kuvittelisi täällä kasvaneen koiran jo tottuneen veteen. Tai ehkä koirien näkö ei ole pimeällä niin vahva. Niin tai näin, on se huvittavaa katsottavaa.