Kuuma, kuuma, kuuma

Ilma on taas aika läkähdyttävä. Seuraaville päiville on luvattu tasaisesti 36-37 astetta, mikä Venetsian ilmankosteuteen yhdistettynä tuntuu vielä paria astetta lämpimämmältä. Ensi viikon perjantaina näyttäisi ukkostavan, joten silloin lämpötilat vihdoin putoavat. Siitä seuraavalle viikolle onkin luvattu vain 31 astetta. Hikisiä aikoja siis luvassa vielä viikon verran.

Jos lämpötilat eivät putoa, niin ainakin jotain putoaa, nimittäin paino. Kuumalla säällä ei tee mieli syödä mitään lämmintä (eikä varsinkaan seisoskella lieden ääressä sitä lämmintä ruokaa valmistamassa), joten salaattia kuluu päivittäin, tosin lähinnä sen takia, että jotain nyt kuitenkin pitäisi syödä. Ainoat ruoat, mitä oikeasti tekisi mieli, ovat hedelmät ja jäätelö. Ilmeisesti niitä pitäisi alkaa syödä enemmän, sillä ystäväni sanoi kuukauden tapaamistauon jälkeen, että olen laihtunut hurjasti.

Taidan huomaamattani noudattaa juuri terveelliseksi todettua paastodieettiä, josta luin tänään Ilta-Sanomien nettisivuilta. Jos dieetissä todellisuudessa syödään suhteessa 5:2, eli viisi päivää normaalisti ja 2 päivää vähemmän, menee oma paastoiluni vuodenaikojen mukaan. Talvella syödään enemmän ja kesällä vähemmän. Samoin kesällä kadonneet kilot löytävät omistajansa taas talven tullessa. Kesällä voi sitten vain noudattaa paremmin mummin oppeja: jätetään lounas väliin ja syödään sen sijaan kermakakkua. Tosin tällä hetkellä kyllä joku muu saisi paistaa sen kermakakun. Tai ehkä se jäätelö ajaa saman asian.

Lago di Tramonti

Viime sunnuntaina, kuuman viikon kuumimpana päivänä suuntasimme kohti vuoristoa ja viilentävää järvivettä. Matka ei alkanut kovin hyvin, kun auton sivuikkuna räjähti poistaen samalla ilmastoinnin käytöstä. Onneksi avoimista ikkunoista tuuli sisään riittävän kovaa ajaessa, vaikka auton pysähtyessä tunnelma olikin hikinen kolmen hengen täyttämällä takapenkillä.

Suuntanamme oli Friuli-Venezia Giulian puolella sijaitseva Lago di Tramonti. Pysähdyimme syömään Tramonti di Sotto -nimisessä kylässä Mariannan osteriassa, jossa kyselimme ystävällisiltä tarjoilijoilta suunnistusohjeita. Ja ihan vaikka sitä, että mikäs tämän kylän nimi olikaan. Näin hyvin olimme reissuun valmistautuneet. Itse en ollut kyllä valmistautunut millään tavalla, sillä vielä lauantai-iltana kuvittelin olevani seuraavan päivän töissä. Eipäs muuten ollut ensimmäinen kerta, kun suunnittelun jäädessä pojille on tuloksena hiukan epäselvät suunnitelmat.

Lounaan jälkeen lähdimme pienelle vaellusretkelle. Kaupunkilaisvaellukselle siis. Yhdellä viidestä oli nimittäin vaelluskengät jalassa, muilla lenkkarit tai kangastossut ja itselläni sandaalit. Kolmen tunnin vaelluskin vaihtui tunnin reissuun, kun lähdimme heti aluksi aivan väärää polkua pitkin liikkeelle. Ei se kyllä varsinaisesti haitannut. Paikka ei nimittäin ole mitenkään kovin korkealla vuoristossa, joten kuumahan siellä oli taivaltaa.

Jotenkin tuosta maastosta ja kasvillisuudesta tuli mieleen mökkireissun yhteydessä tehty kävelyretki. Taitaa tehdä ihan hyvää päästä välillä luonnon keskelle. Minivaelluksen jälkeen laskeuduimme vihdoin Tramonti-järvelle viilentymään. Itse viilensin kyllä pelkästään varpaita, sillä järvi oli jääkylmä. Vesi tuntui huomattavasti kylmemmältä kuin Saimaan vedet. Tosin en ole tainnut kymmeneen vuoteen käydä uimassa Suomessa. Että ehkä tämän tytön sisäänrakennettuun lämpömittariin ei ole niin luottamista.

Järviveden ääressä olikin hyvä vilvoitella ja lepäillä ennen kotimatkaa. Ihan mukavaa vaihtelua tällainen päivä, vaikka todellisuudessa olisi ollut huomattavasti helpompaa ja vilvoittavampaa vain mennä Lidon saarelle rannalle. Toisaalta, kun kerran on mahdollisuus päästä johonkin muualle, kannattaa tilaisuus käyttää hyväksi. Itse olen muuten selvästi järvi-ihminen, vaikka en tuossa järvessä tarjennutkaan uida. Järvivesi jättää puhtaan olon ja kiviranta jättää vaatteet ja pyyhkeet siistimpään kuntoon. Toisaalta taas kivien päällä on tietysti epämukavampaa loikoilla. Niistä jää myös kivat jäljet selkään. Kaikessa on siis puolensa.

Nyt mennään uusilla voimilla uuteen viikkoon. Eilen Venetsiassa ukkosti pariinkin kertaan, joten ilma on huomattavasti viileämpi (vaikka hellerajan yläpuolella ollaankin). Illalla alkoi jo tulla kylmä, kun toisen ukkosen jäljiltä lämpötila oli laskenut 20 asteeseen. Nyt on taas lämpötila noussut, mutta ilma on huomattavasti raikkaampi.

Minä ja Marianne

Vuosia sitten vitivalkoisen ihoni kanssa tuskaillessani ystäväni ehdotti minulle punaisia bikinejä, koska silloin olisin kuin Marianne-karkki. Noh, punaisia bikinejä en koskaan tullut ostaneeksi, mutta sitä Mariannea löytyy kyllä ihan omastakin takaa.

Tässä tyylinäyte sunnuntailta, kun lueskelin pari tuntia ulkona. Huoh, oppiikohan sitä koskaan. Sitä paitsi eikö iho voisi ilmoittaa vaarasta hiukan aiemmin. Nytkään päivällä ei ollut mitään punakkuutta näkyvissä, mutta iltaa kohden aloinkin näyttää paloautolta. Kasvovoiteen suojakerroin on sen sijaan testattu ja hyväksi todettu. Jotenkin olen aina ajatellut, että aurinkoa vastaan riittävät vain aurinkovoiteet, mutta suojakertoimella varustettu tavallinen kasvovoide näyttää toimivan aivan yhtä hyvin. Tai oikeastaan paremmin, koska sitä tulee sentään joka aamu laitettua, toisin kuin aurinkorasvaa, kuten näkyy.

Tällä hetkellä luen Wallander-sarjaa italiaksi. Lähikirjaston ensimmäiset lainat umpeutuvat torstaina, joten viimeinen kirja pitäisi nyt nopeasti lukaista loppuun. Tarkoituksenani oli ennen seuraavaa kirjastokäyntiä tehdä tutkimustyötä, jotta tietäisin, mitä kirjoja etsin. Tämä lainauskerta meni kuitenkin niin hyvin, että taidan seuraavallakin kerralla vain napata hyllyistä ensimmäiset kiinnostavat kirjat.

Sain siskoltani ylimääräisiä pokkareita Suomessa käydessäni. Yhden ehdin jo Montalbanojen ja Wallanderien välissä lukea. Kate Jacobsin Pieni lankakauppa oli ihan viihdyttävää löpölöpöä. Miinusta käännöksen huolimattomuusvirheistä, mutta plussaa yllättävästä loppuratkaisusta. Kesällä löpölöpökirjat ja dekkarit ovat parasta luettavaa, tosin olen muutenkin ehdottomasti kevyen lukemisen ystävä.

Rusketusraidat... tai ympyrät, kukkaset ja pisarat

Ruskettuminen on jännä ilmiö. Jotkut ihmiset ruskettuvat helposti, toiset palavat aina. Osalla on kaunis, tasavärinen rusketus ja osa taas onnistuu vuodesta toiseen kehittelemään uusia rusketusrajakuvioita. Itselläni on hyvin vaalea iho, tai no, vaalea on ehkä kaunistellusti sanottu. Vitivalkoinen kuvaisi ehkä tilannetta paremmin, tai vampyyrin iho. Valkoinen iho tietysti palaa helposti auringossa, eikä Italian aurinko ole varsinaisesti lempeydestään kuuluisa.

Hurjasta aurinkorasvakulutuksesta huolimatta joka vuosi sattuu vähintäänkin pieni vahinko. Skaala on viime vuosina mennyt pienen pienestä punotuksesta aina vesikelloihin saakka. Tässä suhteessa olen kyllä luopunut toivosta, mutta en sentään aurinkorasvoista ja niiden korkeista suojakertoimista. Jossain vaiheessa vuotta kuitenkin käy hassusti. Lähinnä pyrin minimoimaan vahinkoja. Minusta ei koskaan tule kovin ruskeaa, mutta parhaimmillani yllän sellaiseen perusitalialaisen talvi-ihoon.

Viime vuosina olen rusketuksen tummuusasteen sijaan erikoistunut kuviointiin. Koska vuoden ensimmäinen rantakerta tuottaa yleensä ne pysyvimmät (ja kummallisimmat) rajat, olen vuodesta toiseen kantanut ylläni mitä erikoisempia tuotoksia. Yhtenä vuonna minulla oli vasemman solisluun päädyssä kukkaiskuvio (haluan ajatella sitä kukkaiskuviona, vaikka se ehkä enemmänkin näytti pieneltä lätäköltä). Viime vuonna keskelle otsaani ilmestyi pisaranmuotoinen pisamarykelmä. Olen alkanut epäillä, että minussa olisi hinduverta, koska bindi olisi jo valmiina. Tänä vuonna aloitin ensin kauluspaidan kolmionmuotoisella kaula-aukolla. Torstaina rannalla sainkin sitten punaisen raidan oikeaan kylkeen. Reidestä aina kyynärpäähän asti. Tänä vuonna hauskin on ollut oikean kämmenselän keskellä oleva punainen pallo. Täydellinen ympyrä.

Jos sitä taas ensi kerralla olisi tarkempi. Yleensä laitankin aurinkorasvan jo kotona, niin jokainen sentti tulee kunnolla käytyä läpi. Yleensä sanotaan, että korvannipukat ovat ne, jotka helposti unohtuvat rasvatessa. No, vuosien varrella olen kyllä tämän oppinut. Korvannipukat rasvataan automaattisesti. Viime vuonna opin sitten, että rasvaa kannattaa myös laittaa korvan sisälle. Iho voi nimittäin kuoriutua sieltäkin. Tänä vuonna pitää selvästi oppia, että myös korvan takaa löytyy ihoa, joka kannattaa rasvata. Ystäväni ehdotti ammeen täyttämistä aurinkorasvalla ja kylvyssä käyntiä ennen rannalle menoa. Täytynee testata.

Viikon kuulumisia

Taas on yksi viikko hujahtanut hetkessä. Toisena pääsiäispäivänä olimme ystävien luona nyyttärilounaalla mantereen puolella. Sieltä jatkoimme kävelylle ja päädyimme lopulta illalla toisen ystävän luo pizzalle. Kaikki meni ihan mukavasti siihen asti, kunnes alkoi väsyttää ja mietityttää se, että kello soisi seuraavana aamuna klo 6.30. Koska olimme matkassa autolla, jonka ajovalot eivät oikein toimineet, meidät jätettiin mantereen puolelle odottamaan puolen tunnin jälkeen tullutta bussia. Se tarkoitti myös sitä, että vaporettoa joutui Venetsian päässä taas odottamaan 40 minuuttia. Eipä hirveästi naurattanut, kun lopulta ehdin nukkua 3½ tuntia.

Tiistai-iltana menimme Trevisoon kavereita tapaamaan. Ilta oli oikein mukava ja aperitiivipaikasta sai ihania crostineja. Miksi niitä ei koskaan tajua tehdä itse?! Keskiviikko meni kokonaan työasioissa, kun taas eilen kävimme iltapäivällä kaupoissa ja tietysti hakemassa Gromista jäätelöt. Nyt on kaikki valmista huomisia häitä varten. Ystävämme menevät huomenna naimisiin, ja nämä ovat ensimmäiset täysin italialaiset häät, joihin osallistun. Odotan jo innolla, millainen päivästä tulee. Mekkokin on valittu sen mukaan, että ruokaa mahtuu syömään paljon. Sitä on nimittäin varmasti tiedossa.

Italialaisilla on paljon sananlaskuja ja monien asioiden katsotaan tuovan hyvää tai huonoa onnea. Monet hyvän onnen tuojat ovat mielestäni lähinnä sellaisia, että on sovittu sen tuovan hyvää onnea, jotta tapahtuman kohde ei pahoittaisi mieltään. En oikein keksi, millä muulla tavalla voisi selittää päälle putoavan linnunkakan tuovan hyvää onnea. Samaan kategoriaan kuuluu mielestäni hääpäivän säähän liittyvä "kastunut morsian on onnekas morsian". Sää on edelleen epävakaista, mutta huomiselle on onneksi luvattu kaunista ilmaa. Sormet ristiin ja peukut pystyyn, jotta ennustukset osuisivat oikeaan.

Mukavaa viikonloppua!

Julkisen liikenteen lakko 22.3.

Tämän viikon perjantaina julkinen liikenne lakkoilee. Kyseessä on valtakunnallinen 24 tunnin lakko, mikä Venetsiassa tarkoittaa sitä, että bussit kulkevat vain ruuhka-aikaan, kun taas vaporetot takaavat lähinnä yhteydet saarille. Lisätietoja aikatauluista pitäisi löytyä ACTV:n sivuilta (www.actv.it), mutta ne ovat ainakin tällä hetkellä jumissa.

Tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun lakko Venetsiassa oikeasti vaikuttaa elämääni. Aiemmin olemme joko asuneet kätevämmissä paikoissa tai täältä käsin minulla ei ole ollut lakkopäivinä tarvetta liikkua. Niin pieni kuin Venetsia onkin, lähden perjantaina varmaankin kotoa pari tuntia ennen työvuoroni alkua. Yleensäkin lähden tuntia aiemmin, jotta pääsen rauhassa perille varttia ennen vuoron alkua, mutta kaksi tuntia alkaa jo olla kipurajalla, varsinkin aamuvuorossa. Kaikista huvittavinta on se, että näen työpaikkani olohuoneen ikkunasta. Sinne pääseminen onkin sitten muutaman mutkan takana. Aamu-uninen ei tykkää.

Muuten päivät ovat kuluneet ahkerasti gradun parissa. Jossakin kaukana tunnelin päässä alkaa näkyä heikkoa valoa. Kirjastot ovat tulleet tutuiksi, samoin kuin kirjastojen lähellä sijaitsevat ruokapaikat. Kun vain kevät edistyisi hieman nopeammin, niin eväitä olisi mukava syödä ulkona. Eräästä kirjastosta löytyi jopa ihana ullakko, jossa on lämmintä. Niin lämmintä, että voi vihdoinkin opiskella t-paidassa. Elokuussa siellä ei kyllä varmaankaan olisi niin ihanaa. No, onneksi gradu on siinä vaiheessa jo palautettu.

Viime päivinä on ollut ikävän sateista ja viileää. Huomiselle on taas luvattu kauniimpaa säätä ja noin 15 astetta, joten ehkä se kevät sieltä jossain vaiheessa tulee. Ei vain jaksaisi odottaa!

Keväistä säätä

Viikonloppuna oli jo selvästi kevättä ilmassa. Lauantaina istuimme Sant'Elenan saarella auringossa koko aamupäivän, ja oli ihanan lämmintä. Vaatteita tuli aivan liikaa päälle, mutta tällä säällä kelpasi kävellä Venetsiaa ristiin rastiin.

Sunnuntaina suuntasimme ystävien kanssa Padovaan. Rentouttava päiväretki, vaikka ystävämme olivatkin myöhässä, joten heräsimme turhaan aikasin ja päädyimme köröttelemään 1h 45 minuuttia puskajunalla* normaalien junien puolen tunnin reissun sijaan. Päivälle ei ollut sen kummempaa ohjelmaa. Käyskentelimme vain rauhassa Padovan keskustassa ja nautimme keväisestä säästä. Lounaaksi söimme eväsleipiä jättimäisellä Prato della Vallen aukiolla, josta kuvia alla.

Oli todella virkistävää päästä hetkeksi pois tavallisista ympyröistä ja nähdä vähän päivänvaloa. Maanantaista alkaen olenkin taas nököttänyt tiiviisti koneen ääressä gradun parissa aivan uudella tarmolla. Aurinkoisesta viikonlopusta jäi käteen energinen olo ja kasvoihin lisääntyneet pisamat. Näitä lisää!

*Puskajuna = juna, joka pysähtyy joka puskassa. Hitain mahdollinen vaihtoehto. Tämä oli vieläpä kiertävä puskajuna, sillä se ei edes mennyt Padovaan suorinta tietä, vaan kiersi puoliympyrän, tai oikeastaan puoliovaalin. Noh, taisi olla viimeinen kerta, kun miehet päättävät aikataulun ja junan...

Kirjasto

Venetsian kirjastot ovat kuin italialaisen byrokratian pienoismalli. Kirjastot (niin kuin italialaiset virastot) eivät ole missään yhteydessä toisiinsa, kaikkialla joutuu odottamaan ja täyttämään lappuja. Jotenkin turhauttavaa siinä vaiheessa, kun gradua varten pitäisi vain tarkistaa muutama pieni juttu.

Venetsian pääkirjaston, Biblioteca Nazionale Marcianan, historia alkaa 1300-luvulta Francesco Petrarcasta ja hänen päätöksestään lahjoittaa Venetsian tasavallalle kirjoja julkisen kirjaston luomiseksi. Kirjasto sijaitsee nimensä mukaisesti Pyhän Markuksen torin laidalla, Dogen palatsia (Palazzo Ducale) vastapäätä. Kun on tottunut pääkaupunkiseudun kirjastoihin, joihin voi astella sisään, ja joista voi kaikista lainata kirjoja samalla kortilla, on täällä hieman hankalampaa. Pääkirjastoon mennessä, pitää ensin jättää laukut lukollisiin kaappeihin. Sen jälkeen pitää käydä selvittämässä vahtimestarille tilanteensa. Jos kirjastokortti on jo olemassa, pitää se vetää lukulaitteen läpi. Jos kirjastokorttia ei vielä ole, pitää mennä lukusaliin sisään ja kolmannesta ovesta vasemmalle, jotta sellaisen saa teetettyä. Kun (kuvallisen) kirjastokortin on vihdoin saanut, voi astua kirjojen maailmaan. Valitettavasti lukusalissa on vain pieni määrä erilaisia ensyklopedioita. Jos kaipaa jotain muuta kirjallisuutta kuin oopperan tai Venetsian historiaa käsitteleviä tietosanakirjoja, joutuu kirjaa erikseen pyytämään. Sitä varten pitää täyttää lappu, johon tarvitaan myös esimerkiksi kirjan sijainti. Toivon, että tiedon löytää myös kirjaston sisältä, mutta varminta on kirjoittaa kirjan sijainti valmiiksi ylös. Sen jälkeen kirjan saapumista varastosta joutuu odottelemaan puolisen tuntia.

Aiemmin pääkirjastossa sai ottaa valokopioita (tietyistä kirjoista) arkisin klo 12-13. Tällä hetkellä tätäkään palvelua ei tarjota. Tähän kirjastoon ei myöskään tulla kaunokirjallisuutta lukemaan, saatika lainaamaan, vaan kirjavalikoima sisältää lähinnä tietokirjallisuutta (lähinnä historiaa) ja historiallisesti arvokkaita teoksia (esim. käsikirjoituksia, mutta niitä konsultoidakseen tarvitsee sitten aivan eri luvan). Lisäksi pitäisi oikeastaan tietää, mitä teosta kirjastosta hakee, kun niitä ei voi vapaasti selailla. Kirjastosta pois lähtiessä (sen jälkeen, kun luettavaksi pyydetyt kirjat on palautettu ja niitä vastaan on saatu kirjastokortti takaisin), pitää kirjastokortti vielä vetää lukulaitteen läpi vahtimestarin kopilla.

Yliopistoilla on myös omat kirjastonsa. Ca' Foscarin kirjastoja on useampi laitoksesta riippuen. Esimerkiksi kielitieteellinen kirjasto sijaitsee Ca' Bembo -nimisessä palatsissa San Trovason squeron lähellä Dorsoduron kaupunginosassa. Laukut kuuluu jättää alimman kerroksen kaappeihin. Kaappeihin avaimia antavaa vahtimestaria ei tietenkään näy koskaan missään. Kirjasto sijaitsee palatsin ylimmässä kerroksessa, ja siellä työskentelee kirjastonhoitajana oikein mukava täti. Kirjastoon pääsee sisään ongelmitta, mutta lainausta varten täytyy rekisteröityä (rekisteröintiä varten tarvitsee mm. italialaisen henkilötunnuksen ja lankapuhelinnumeron... siis kännykkänumero ei riitä, vaan lankapuhelinnumero pitää olla tai sellainen pitää keksiä, niin kuin monessa muussakin paikassa). Rekisteröinti ei kuitenkaan ole voimassa muissa Ca' Foscarin kirjastoissa. Zatteren rantakadulla sijaitsevaan kirjastoon vaaditaan yliopiston kortti ihan vain sisäänpääsyä varten. Jos sellaista ei ole, täytyy puhua mikrofonin välityksellä kirjastonhoitajan kanssa porttien ulkopuolelta. Siis kirjastoon on oikeasti portit. Kerään vielä rohkeutta sinne menemiseen.

Kaunokirjallisuutta varten parhaita kirjastoja ovat ns. kaupunginosakirjastot. Niitä on esimerkiksi S.Tomàn aukiolla (S.Polo 2857), S.Lorenzon suunnalla (Castello 5065/I) ja eri saarilla. Ainakin vuosia sitten näihin pääsi sisään ongelmitta, mutta lainausta varten tarvittiin kirjastokorttia. Kiinnostava asia näissä kaikissa kirjastokorteissa on muuten se, että vaikka samalla kortilla (tai samalla rekisteröinnillä) ei voi lainata useammista kirjastoista, on minulla sama käyttäjänumero Ca' Bemboon (yliopiston kirjasto) ja Marcianaan (valtion kirjasto). Mutta eivät ne mukamas silti kommunikoi keskenään...

Internetistä löytyy katalogi Venetsian kirjastoista löytyvistä teoksista. Ilmeisesti katalogiin on kuitenkin koottu vain tiettyjen kirjastojen aineistot. Ainakin sieltä löytyy Marcianan, Fondazione Cinin (S. Giorgion Saari), Querini Stampalian (S. Maria Formosan aukio) ja yliopistojen teokset. "Kaupunginosakirjastojen" aineistoja siitä ei sen sijaan löydy. Katalogi löytyy seuraavasta osoitteesta:

http://polovea.sebina.it/SebinaOpac/Opac

Kärsivällisyyttä

Hyödynnän hetkellisen tauon silmien jatkuvassa vuotamisessa ja ilmoitan vain, että elossa ollaan. Sängyn pohjalla räkäisenä, mutta elossa silti. Ajoitus ei tunnu flunssalle parhaalta, kun gradun kanssa olimme juuri saaneet päälle sen sopivan "liian-vähän-aikaa"-stressin, joka muodostaa elämässäni ainoan mahdollisen hetken, jolloin saan opiskeltua yksikseni. Toisaalta ajoitus oli kuitenkin ehkä sopiva. Karnevaalit loppuivat, ehdimme juuri saattaa ihanan L:n Rooman junaan, eikä töihin tarvitse vielä raahautua.

Alkaa kyllä tämä poteminen kohta kyllästyttää. Viime yön nukuin jo yhteen putkeen. Ehkä voi olla toiveikas sen suhteen, että silmät kuivuisivat huomiseen mennessä. Tai edes ylihuomiseen. Sitten voisikin jo käydä opintojen kimppuun. Nenäliinojen kera toki, ei tässä nyt ihmeitä sentään pyydetä.

Ihmeellinen on sen sijaan käsirasvani. Se pelastaa niin korppuiset kädet kuin sääretkin ja kuivuu hetkessä. Näinä päivinä sen tehoa kiittää kaikista eniten, kun lukemattomien niistämisten jälkeen aivan aroiksi ja repaileisiksi muuttuneet nenänympärykset muuttuvat hetkessä taas normaaleiksi. Ah, onnea. Harmi vain, ettei tätä ihanuutta saa Italiasta, mutta se on jo merkitty seuraavan Suomen reissun kauppalistaan, siihen kaurahiutaleiden ja siirapin viereen.

Nyt kaivaudun vielä syvemmälle peittojen alle ja toivon huomisesta parempaa päivää.

Vesi

Viime päivinä on satanut. Jos tarkkoja ollaan, niin tänään ei kyllä satanut, mutta sumua on ollut sitäkin enemmän. Edellisten päivien sade sai minut kuitenkin miettimään Venetsiaa ja vettä. Ensimmäisenä tästä yhdistelmästä tulevat tietenkin mieleen kanaalit. Ensinnäkin: kanaaleissa ei kannata uida. Sen lisäksi, että niiden vesi on likaista, on uiminen myös kiellettyä. Monelle venetsialaiselle on kyllä varmaankin jossain vaiheessa elämäänsä käynyt vahinko ja kanaaliin on pudottu vahingossa, mutta se ei tee vedestä yhtään sen puhtaampaa. Syksyllä näimme myös kokonaisen turistiperheen kanaalissa. Joku seurueesta oli ilmeisesti kuvaa varten poseeratessa horjahtanut taaksepäin vetäen samalla muut mukanaan (kanaalien reunustoilla oleva levä on hyvin liukasta).

Venetsialaiset saattavat kahdessa tilanteessa kuitenkin uida kanaaleissa. Heinäkuisen Redentore-juhlan yhteydessä Giudeccan saaren nuoret hyppivät kanaalinrannalta Giudeccan kanaaliin volteilla ja ilman. Jotkut hyppäävät myös vesibussipysäkin katolta. Auringonpistoksella saattaa olla osuutta asiaan. Samaisena iltana myös moni veneessä juhlaa viettävä hyppää kanaaliin joko viilentyäkseen tai käyttääkseen "luonnon vessaa". Redentore-juhlaa lukuun ottamatta olen nähnyt venetsialaisia kanaalissa vain Italian voittaessa jalkapallon maailmanmestaruuden vuonna 2006. Itse näin kymmenittäin venetsialaisia, jotka hyppäsivät Accademian sillalta Canal Grandeen. Toisaalta taitavat helsinkiläisetkin kylpeä erinäisissä juhlatilanteissa Havis Amandan suihkulähteessä. Mantan vesi taitaa kyllä olla aika paljon puhtaampaa. Tuona maailmanmestaruusiltana eräs tuttuni oli hypännyt Rialton sillalta Canal Grandeen. Hän oli päätynyt sen verran syvälle, että oli koskettanut Canal Granden pohjaa. Eräs toinen tästä kuullessaan kommentoi: "Hän pääsi siis kosketuksiin historian kanssa".

Veden kanssa voi tietysti joutua kosketuksiin myös veden noustessa kaduille (ei edelleenkään mitään hätää tässä suhteessa, viimeisimmät acqua altat ajoittuvat viime vuoden puolelle). Jos ei ole varautunut, eikä voi (tai osaa) käyttää kiertoteitä, saattavat jalat kastua ilman kumisaappaita. Itse olen kaksi kertaa päättänyt olla välittämättä kenkien kastumisesta. Ensimmäinen kerta sattui ensimmäisenä Venetsian vuotenani, kun en jaksanut yöllä kotiinpalatessani miettiä vaihtoehtoisia reittejä, sillä en olisi yhtään tiennyt, olisiko kiertoteistä ollut apua. Toisella kerralla olin työtehtävissä ulkona, ja rankan sateen vuoksi olin joka tapauksessa (ja sadetakista huolimatta) alusvaatteita myöten kastunut. Tämä tapahtui muuten kesällä, joten acqua alta ei rajoitu pelkästään talvikuukausiin, vaikka onkin silloin huomattavasti yleisempi. Enkä nyt tällä tarkoita sitä, että talvikuukaudet olisivat pelkkää vettä kaduilla, mutta syystalvella todennäköisyys on suurempi. Viikonloppuna eräs tuttuni kertoi, että oli kerran vahingossa pudottanut erään neitosen nousuveteen. Hän oli herrasmiehenä kantanut tyttöä reppuselässä vetten yli kieltäen tätä ehdottomasti tekemästä äkillisiä liikkeitä. Sitten tytön puhelin soi, ja tämä alkoi venkuilemaan puhelinta taskustaan sillä seurauksella, että lopulta putosi veteen. Tässä voidaan ehkä nähdä myös jonkinlainen opetus iPhone-sukupolvelle asioiden laittamisesta tärkeysjärjestykseen. Tytön iPhone oli muuten pudonnut veteen ja kadonnut.

Likaisesta vedestä puhtaaseen: Venetsian vesijohtovesi on juotavaa. Venetsiaan rakennettiin 1800-luvun loppupuolella akvedukti, jonka avajaisia vietettiin vuonna 1884. Sitä aiemmin käytössä olleet kaivot, joihin kerättiin sadevettä, ovat edelleen paikoillaan ja monet niistä ovat erittäin kauniita. Talojen lisäksi vesijohtovesi kulkee Venetsian moniin lähteisiin. Lähteiden vesi on siis myös täysin juomakelpoista ja erityisen kätevää lämpimällä säällä, kun pitäisi juoda enemmän. Matkailijan on siis turha ostaa suuria, painavia vesipulloja, sillä lähteitä on tiheässä ja niissä saa vaikka täytettyä pienemmän vesipullon aina raikkaalla vedellä. Monet italialaisperheet ostavat juomaveden pullotettuna. Venetsiassa tämä on mielestäni täysin turhaa, sillä vesi on täällä hyvää (helteellä hieman hymyilyttää, kun katsoo 6x1,5 litran paketteja raahaavia ihmisiä). Sen sijaan ystäväni, joka asuu mantereen puolella Mestressä, ostaa veden kaupasta, sillä heille tuleva vesijohtovesi on kuulemma pahan makuista. Olo on siis onnekas, kun ei tarvitse kantaa vettä kaupasta kotiin.

Hiljalleen kohti arkea

Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen on kävelty ympäri Venetsiaa, käyty kirkoissa, matkattu täysillä lautoilla Buranon ja Muranon saarille, noustu kellotorniin, syöty pizzaa, käyty Dogen palatsissa, pelattu korttia ja paljon muuta. Erityisesti viikkoon kuului paljon siskonpojan halimista ja ihailua. Viime päivät ovatkin sitten kuluneet ikävän kourissa, eikä tee lainkaan mieli palata arkeen. Koko ajan sitä vain tajuaa enemmän, kuinka monia asioita toisen elämästä menettää, kun on kaukana. Lasten suhteen menettää vieläkin enemmän, kun joka päivä opitaan uusia asioita ja taitoja. Siskon kanssa voi onneksi jutella skypessä, mutta ei se silti sama asia ole.

Ilmojen suhteen viikko oli erittäin onnistunut. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta melkein koko viikon. Yhtenä päivänä oli hieman sumuista ja viimeisenä päivänä satoi, mutta muuten Venetsian talvi antoi kyllä parastaan. Pyrimme käyttämään mahdollisimman hyvin hyödyksi päivän valoisat tunnit, vaikka aika rauhassa lähdimmekin "aamuisin" liikkeelle. Tässä suhteessa kesät ovat kyllä parempaa lomailuaikaa, kun päivät ovat pidempiä. Lasten kanssa matkustaessa on myös helpompi olla liikkeellä kesällä siksi, että alkuillasta voi istahtaa baarin terassille levähtämään. Talvella ainoana vaihtoehtona olisi baarien sisätiloissa oleskelu, mutta ne ovat yleensä Venetsiassa sen verran ahtaita ja meluisia paikkoja, että lasten kanssa pysyttelisi mielummin ulkona. Tietysti kaikissa asioissa on puolensa, sillä toisaalta lastenvaunujen nostelu siltojen yli tai rintarepun kantaminen helteessä eivät myöskään kuulosta ideaalitilanteilta.

Aika kuluu hirvittävän nopeasti, kun on rakkaiden ihmisten seurassa. Viikko katosi hetkessä, ja jäljelle jäi vain tunne, että paljon olisi vielä halunnut sanoa ja monta halia jäi antamatta. Toivottavasti matkalaisille jäi sentään sellainen olo, että itse kaupungista tuli nähtyä riittävästi, sillä itselläni oli kuitenkin etusijalla läheisten kanssa vietetty aika. Sitä ei vain koskaan voi olla riittävästi. Siskonpoika kyllä hurmasi kaikki suurilla sinisillä silmillään ja valloittavalla hymyllään, minkä lisäksi pojalle näytti maistuvan niin pizza kuin pastakin, joten ehkä siitä vielä kunnon italialainen saadaan. Siskolle vain tiedoksi, että täti ei ensi kerralla ehkä annakaan viedä poikaa takaisin. Ehkä siskokin jäisi panttivangin ansiosta pidemmäksi aikaa.

Huomenna saa taas kerätä joulukoristeet pois, minkä jälkeen täytyy kai siirtyä takaisin arkeen. Tulevaisuus on yhtä kysymysmerkkiä, mutta kaikki varmaankin alkaa siitä, että saisi sen gradun vihdoinkin pois päiväjärjestyksestä. Ehkä tässä ovatkin unelmani alkaneelle vuodelle: gradu, työpaikka ja uusi koti. Kuulostavat isoilta tavoitteilta, mutta onhan tässä koko vuosi aikaa.

Odottavan aika on pitkä

Kyllä aika kuluu hitaasti, kun oikein kovasti jotain odottaa. Vielä pitäisi pari tuntia jaksaa olla ennen kuin voi lähteä kohti lentokenttää. Ei millään malttaisi.

Jouluaattona sain kaiken haluamani tehtyä. Olin suorastaan yllättynyt, kun ehdin päivällä vähän istuskellakin. Ruoat onnistuivat ihan hyvin, vaikka porkkanalaatikosta tulikin hiukan kuivakkaa. Ehkä se ensikertalaiselle sallitaan. Kinkun ja kalkkunan sijasta olimme ottaneet kaupasta hiukan lohta. En ole täällä pahemmin kalaa laittanut, sillä luottamus ruokakauppojen kaloihin ei ole suuri. Tuoretta kalaa on ylipäänsä vaikea löytää ruokakaupoista, ja muutenkin se olisi varmasti parasta oikealta kalatorilta ostettuna. Kalatoriin vain liittyy kaksi muttaa. Ensimmäinen on se, että ne ovat auki aamuisin, eikä tämä tyttö mielellään lähde aamusta ulos kuin pakon edessä. Toisekseen kalakauppiaat pitäisi tuntea, jottei saisi niitä vanhimpia ja huonoimpia kaloja mukaansa. Tuttavuus pitää tietysti luoda, mutta hieman mietityttää, että montako ruokamyrkytystä kunnon suhde vaatisi. Joka tapauksessa tämä ruokakaupan lohi oli iloinen yllätys. Sain kaivettua alta riittävän tuoreen palan, joka sai siskon lähettämää tilliä päälleen, ja se sattui vielä tulemaan uunistakin täydellisellä hetkellä ulos. Loistavaa. Piparkakkuja olen kovasti tuhonnut viime päivinä, mutta on niitä vielä muutama siskoa odottamassa.

Aattoiltaan sattui myös hieman erikoinen tapaus. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyimme lähtemään Pyhän Markuksen kirkolle jouluyön messuun. Miten tämän nyt sanoisi. Eipä ole ennen kirkon ovia laitettu nenän edestä kiinni. Kirkko oli ilmeisesti täysi, mutta eipä anna kovin hyvää "kaikille avoimesta" kirkosta, kun jättimäiset pääovet vedetään odottavan joukon edessä kiinni. Olisivat edes sanoneet, että siellä on valitettavasti liian täyttä tai muuta. Erikoista. Näinä aikoina luulisi, ettei katolisella kirkolla olisi varaa tällaiseen. Minulla nyt ei ole periaatteessa "vääräuskoisena luterilaisena" asiaan mitään sanottavaa (mitä nyt mielikuvani katolisesta kirkosta sen kuin vahvistuvat), mutta erityisesti A:n suhteen tilanne oli mielestäni tyrmistyttävä.

Joulupäivät menivät kotona löhöillessä ja kaupungilla kävelyllä. Yllättävän paljon oli ihmisiä liikkeellä heti joulupäivänä. Tietysti osa oli turisteja ja osa taas oli varmaankin sulattelemassa joulupäivän lounasta, mutta olin silti yllättynyt. Jouluun liittyy omissa mielikuvissani autio kaupunki. Kuten olimme arvelleet, Pyhän Markuksen torin joulukuusi on kauniimpi pimeällä, kun sen valot on sytytetty. Vaikka se onkin latvasta vino. Muutenkin useilla kaduilla on jouluvalot. Ne ovat onneksi sellaisia hillittyjä valkoisia ja korkeintaan hieman sinistä mukana. Paljon niistä on ollut puhetta tänä vuonna, sillä kunnalla ei ollut varaa kaikkiin jouluvaloihin, joten liikkeenharjoittajat kustansivat suurimman osan valaistuksesta. Tällaista se on kriisivuonna.

Hmh, pitäisi oppia kirjoittamaan hitaammin. Eihän tämä nyt auttanut melkein lainkaan tässä odotuksessa. Tulevina päivinä täällä blogin puolella on taas varmaankin hiljaisempaa. Seuraavan viikon aikana on suunnitelmissa halia siskonpoikaa kaikkien näiden kuukausien edestä. Siitä ei taida käsiä riittää kirjoittamiseen.

Sunnuntaikävelyllä

Viime viikolla päivät kuluivat pitkälti nenät kiinni kirjoissa, joten eilen oli kiva lähteä kävelylle valoisaan aikaan. Vaikka lämpötilat ovat talviset (nollassa palatessamme kotiin), paistoi aurinko vastustamattomasti. Suuntasimme katsomaan Pyhän Markuksen kirkon viereen pystytettyä joulukuusta, mutta kirkon ohi kävellessämme huomasimme, ettei sinne ollut lainkaan jonoa, joten menimme sisään. Olin viimeksi käynyt siellä yhdeksän vuotta sitten joulumessussa (1½ tuntia latinaksi, ei ollut siis sisällöllisesti kovin mielenkiintoista, mutta tunnelmaa oli sitäkin enemmän), joten muistikuvat olivat jo kohtalaisen hatarat.

Basilica di San Marco kellotornin varjossa

Kirkkohan ei alun perin ollut Venetsian pääkirkko, vaan valtion päämiehen, dogen, yksityiskappeli. Jep. Sisältä kirkon katto on täynnä kultakoristeluja, kun taas lattioita peittävät upeat mosaiikit. Jos pääsee näin vähällä jonottamisella, niin ehdottomasti kannattaa käydä sisällä. Sisäänpääsy ei maksa mitään, mutta tiettyihin paikkoihin pääsy on maksullinen (esim. pääalttarin takana Pala d'oro ja alttarilta oikealla Tesoro, muutaman euron molemmat, kirkon ovien yläpuolella olevalle parvekkeelle pääsy taisi olla neljä tai viisi euroa).

Joulukuusi sen sijaan oli todella ankea (näkyy kuvan vasemmassa reunassa). Ehkä se pimeällä olisi kivemman näköinen valojen kanssa, mutta valoisaan aikaan se näytti lähinnä valkoisessa verkossa olevalta kuuselta. Jatkoimmekin pian matkaa Rialton kautta S.Stefanolle aurinkoiselle penkille istuskelemaan. Aurinko laskee valitettavan aikaisin tähän aikaan vuodesta, joten pian jatkoimme matkaamme takaisin Rialtolle ostoksille. Sieltä suuntasimme kohti S.Polon aukiota. Pidimme tauon baarissa (Dai Zemei, Ruga Rialto), jossa saimme hieman vatsantäytettä. S.Polon luistinrata on nyt avattu ja se pysynee auki karnevaalien loppuun asti. Kovasti oli radalla vilskettä, vaikka omasta mielestäni hinnat ovat todella korkeat (8 euroa paikallisille, 10 ulkopaikkakuntalaisille, ilman luistinvuokraa kaksi euroa vähemmän).

Matkamme jatkui kierrellen kohti Tolettan aluetta, jossa pysähdyimme kahville ja leivokselle. Sieltä tarkotuksenamme oli jatkaa Zatterelle ja kotiin, mutta juuri ennen Zatterelle saapumista huomasimme edellisenä iltana nähneemme Officina delle Zatteren olevan auki. Astuimme sisään ja sieltä paljastui pieni taidenäyttely. En ole suuri nykytaiteen ystävä (eli en siis oikein ymmärrä sitä), mutta täällä oli ihan mielenkiintoisiakin juttuja. Vaikken ehkä kaikkea ymmärtänytkään. Tällä hetkellä oleva näyttely Atto primo, quattro tempi on auki 31.1. asti.

Officina delle Zattere

Dorsoduro 947 (Fondamenta Nani, S.Trovason gondolikorjaamoa, squeroa, vastapäätä)

Avoinna keskiviikosta sunnuntaihin klo 10-18. Vapaa pääsy.

www.officinadellezattere.it

Paljon sitä ehtii muutamassa tunnissa tehdä, kun vain lähtee liikkeelle. Nyt jaksaa taas viikolla väkertää gradua, kun on välillä päässyt valoisaan aikaan ulos. Muistin taas viime viikolla, miksi luen harvoin kirjoja. Tai siis en lue niitä niinä vuosina, kun opiskelen. Eihän sitä tee mieli mitään opintomateriaaleja kaivaa esiin, kun on hyvä kirja vaihtoehtona. Kuten Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo. Myös Enkelipeli tuli luettua, vaikka pidinkin siitä hieman vähemmän (kovasti kyllä silti). Niitä ennen meni Donna Leonin dekkari (tykkään aina, vaikkei selvästi mitenkään erityinen ollutkaan, kun en nimeä satu muistamaan) ja niiden jälkeen vielä Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni (hauskoja oivalluksia, vaikka alku olikin loppua vakuuttavampi). Nyt on kirjat taas loppu, joten voin keskittyä graduun. Tai ristikkolehteen.

Haavereita, löytöjä ja kylmää ilmaa

Minä ja veitset emme ole hyvä yhdistelmä (joskus suhde uuniinkin on suorastaan tulinen). Luulisi, että sormet olisivat vaarassa siinä vaiheessa, kun leikkaa suolaista piirakkaa varten sipulia viipaleiksi ja paprikaa suikaleiksi. Tai kun viipaloi omenoita ja päärynöitä jälkiruokapiirakkaa varten. Minun tapauksessani taas sormet selviytyvät koskemattomina kaikesta tästä, mutta sitten leikkaan leipäviipaleen. Keskisormesta lähtee melkein pala irti, mutta olo on lähinnä hölmö. Palovamma sormenpäässä sattuu muuten paljon enemmän (olisiko vielä sama sormi, jota uitin yhden illan vesilasissa), mutta haavasta taas tulee yllättävän pitkään verta.

Tänään löysin 7 kuukautta kadoksissa olleen kelloni. Siivousoperaatiossa laatikot siirtyivät tyhjentämättöminä uusiin paikkoihin. Olisi kiva jossain vaiheessa päästä asuntoon, johon omat tavarat mahtuisivat esille. Sillon voisin löytää muutkin tavarat, joita nyt joudun etsimään useista laatikoista löytämättä kuitenkaan mitään. Kakkulapio olisi kätevä. Ja se yksi hihaton paita, jota en ole vieläkään löytänyt. Ehkä sekin joskus ilmestyy jonkin laatikon syövereistä. Kellon löytyminen on kuitenkin hyvä alku. Seuraavaksi siihen pitäisi vielä saada uusi patteri.

Ilmat ovat viilenneet täällä kovasti. Asteita on päivisin ehkä viisi ja öiksi luvataan pakkasta. En ole uskaltanut katsoa lämpömittaria. Viikonlopuksi on luvattu lunta. Tai räntäähän se täällä lähinnä on. Sitä valkoista asiaa, jota pyrin pakenemaan muuttaessani tänne. Onneksi ei ole mikään pakko poistua kotoa, vaan tarvittaessa voin istua ikkunalaudalla viltin alla, villasukat jalassa ja teemuki kädessä. Vastaavia lämpötiloja on kyllä luvattu jouluun asti, joten jossain vaiheessa pitää kai kohdata todellisuus. Jos tarkkoja ollaan, istuimme kyllä eilen ulkona. Lähdimme kauppareissulle hieman kauempana sijaitsevaan kauppaan, jossa on paremmat valikoimat. Kaupan ovella huomasimme lapun, jonka mukaan pankkikortit eivät käyneet teknisten ongelmien vuoksi. Tästä syystä päädyimme vielä isompaan kauppaan kanaalin toiselle puolelle. Siellä ollessamme S soitti, ja lopulta päädyimme aperitiiveille läheiseen baariin. Istuimme terassilla ja lasin puolivälissä alkoi kyllä tulla kylmä.

Tänään juhlitaan 95-vuotiasta Suomea. Omassa päivässäni on ollut suomalaista Fazerin sininen, jolla korvasin lounaan. Illan ohjelmaan kuuluu myös linnan juhlien seuraamista, jos Yle näyttää niitä lupauksiensa mukaisesti myös tänne ulkomaille. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Pakollinen kotipäivä

Tänään taidetaan pysytellä sisätiloissa. Syksy on tullut, joten asteita on vain kymmenen (jäätävän kylmää minun asteikollani). Vesi on noussut eilen ja tänään sen verran, että talon edusta on veden peitossa. Ulkona sataa ja tuulee niin kovaa, että mikään sateenvarjo ei kestä. Onneksi ei ole mikään tarve lähteä ulos. Hoidimme kaupassakäynnin eilen veden laskettua, joten ruokaa on kotona enemmän kuin riittävästi. Ystävämme S ja A tulivat eilen illalliselle, ja tapani mukaan tein taas aivan liikaa ruokaa. Ettei vain kenellekään jää nälkä. Toki kaupassa ollessamme varasimme valmiiksi myös tänäiselle ruokaa, joten tarvittaessa voisimme sulkeutua kotiin vaikka kokonaiseksi viikoksi.

Nyt nautin vain siitä, ettei ole pakko mennä minnekään. Voi vain olla kotona ja katsella ikkunasta ulos. Vesi on jo alkanut laskea, mutta vesibussipysäkille päästäkseen ihmisillä on joko kumisaappaat jalassa tai sitten he yrittävät loikkien päästä jalat kuivina pysäkille. Olen näinä päivinä nähnyt myös suuren määrän ihmisiä paljain jaloin. Ensimmäisenä ajattelin, että ovatpa hölmöjä, ties kuinka paljon tauteja tuolla tavalla saavat. Mietittyäni asiaa tarkemmin totesin, ettei ajatus ehkä olekaan niin tyhmä. Jos ajattelee turistia, jolla on yhdet, korkeintaan kahdet kengät mukana, on ehkä järkevämpää mennä hetki paljain jaloin ja kuivata jalat veden laskettua. Sen jälkeen saa jalkaan kuivat kengät. Jos taas kahlaa vedessä kengät jalassa, ovat jalat märissä kengissä sitten koko loppupäivän. Tai ehkä jopa loppuloman. Tuulelta suojautuakseen vesibussipysäkin päällä olevat kymmenen lokkia ovat kaikki asettautuneet nokka kohti tuulta. Ilmeisesti taktiikka toimii, kun kaikki ovat samassa asennossa.

Jossain vaiheessa kirjoitan kokonaisen tekstin acqua altasta. Sitä varten haluan kuitenkin ottaa kuvia, joita en tällä säällä lähde ottamaan. Odottelen siis sellaista mukavaa, aurinkoista vapaapäivää. Tänään keskityn lähettämään sympatiani maratoonareille. Vuosittainen Venice Marathon lähti liikkeelle 1½ tuntia sitten. Sen lisäksi, etten muutenkaan edes harkitsisi treenaavani maratonia varten, ei näillä lämpötiloilla vedessä juokseminen oikein houkuttaisi. Ilmeisesti reitti päätettiin lopulta vasta tänä aamuna, sillä se lähtee yleensä mantereen puolelta päätyen lopulta Venetsiaan. Koska täällä reitti yleensä kulkee Pyhän Markuksen torin kautta, saatetaan reittiä muuttaa vedennousun takia, sillä tori on Venetsian matalin kohta. Periaatteessa olohuoneen ikkunoista pitäisi näkyä maratoonarit heidän juostessaan Zatteren rantakadulla, joten halutessani voin tarkkailla tilannetta myös kotoa käsin. Venice Marathonin takia Venetsiaan asetetaan muuten reitin mukaisten siltojen yli liuskat, joita pitkin maratoonareiden on helpompi juosta. Nämä liuskat ovat paikoillaan pari kuukautta vuodesta, mikä helpottaa lastenvaunujen, pyörätuolin tai vaikkapa kauppakärryn kanssa liikkuvia.

Eipä tänään muuta. Formuloiden loputtua suunnittelen kääriytyväni viltin kera sohvalle. Mukavaa sunnuntaita kaikille!

Syksyisiä ajatuksia

Alla oleva teksti sisältää mietteitä yhden lounaan ajalta. Syytä huoleen ei kuitenkaan ole, syysmasennus ei ole iskenyt, vaan olen oikeasti ihan hyvällä tuulella ja onnellinen.

Tuntuu, että vapaa-aika on yhtäkkiä kadonnut jonnekin. Tai ainakin sellainen vapaa-aika, jolloin voi oikeasti olla vaikka tekemättä mitään ilman, että takaraivossa jyskyttää jatkuvasti tunne siitä, että oikeasti pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Gradu ei ole juurikaan edistynyt, vaikka tänään sainkin vihdoin päätökseen erään osan prosessista. En ole tänne ”ehtinyt” juurikaan kirjoittamaan, koska koko ajan olisi ”pitänyt” tehdä jotain tärkeämpää. Enkä ole kuitenkaan tehnyt.

Syksy on nyt virallisesti alkanut. Itse aloin palella jo viikkoja sitten lämpötilan laskiessa alle 30:n. Olisin niin mieluusti viettänyt kokonaisen vuoden kesälämpötiloissa. Takana on monta kylmää Suomen talvea otettavana takaisin. Äsken kyllä katsoin lämpömittaria, ja se näytti +25 °C. Epäilen mittarin heittävän asteella tai parilla, mutta näkymä riitti silti piristämään päivää.

Viime aikoina minulla on ollut vanha olo. Olen tavannut paljon huomattavasti nuorempia ihmisiä, mikä saa oman olon tuntumaan vanhalta. Tänä vuonna koulunsa täällä päättäneet ovat kymmenen vuotta minua nuorempia. Onneksi itselleni ikä on vain numero, koska muuten tässä olisi todellinen kriisin paikka. Moni on kyllä ollut yllättynyt kuullessaan ikäni. Suuri suosikkini oli S, jonka olen tuntenut 9 vuotta. Hänkin oli järkyttynyt muistuttaessani iästäni, sillä hänen mielestään olen aina noin 23-vuotias.

Olen myös huomannut, että tarvitsen tavallista enemmän unta. En voi enää ymmärtää S:aa, joka saattaa viettää iltaa myöhään yöhön ja olla taas aamulla töissä klo 5. Minun täytyy kuitenkin kiittää juuri häntä siitä, että viime lauantai sai taas oloni tuntumaan nuorelta. Tapasimme illalla, ja jotenkin hyvässä seurassa tunnit vain vilisivät, ja yhtäkkiä kello olikin kolme. En muista, milloin olen viimeksi mennyt neljältä nukkumaan. S:kin sanoi kotimatkalla, että hänellä on ihan samanlainen olo kuin opiskeluaikoina. Sunnuntaina heräsin myöhään, mutta täysin pirteänä. Ehkä peli ei vielä ole menetetty.

P.S. Päädyimme lauantai-iltana Cafe Bluehun, jossa vietimme S:n kanssa lukemattomia iltoja ensimmäisenä Venetsian-vuotenamme. Paikka on muuttunut runsaasti niistä ajoista. Hanassa on nyt hyvää saksalaista vehnäolutta ja paikasta saa taivaallisia leipiä. En ole normaalisti suuri leivänystävä, enkä edes syö lihaa (jota siis yleensä laitetaan kaikkiin leipiin), mutta lauantaina söin yhden parhaista koskaan syömistäni leivistä. Grillattuja kesäkurpitsoja ja paprikoita, tomaattia ja mozzarellaa. Nam.

Pieniä huomioita syyskuiselta sunnuntailta

Kävin tänään kenkäkaupassa ja olin ulkona yhteensä noin tunnin. Tänä aikana ehdin tehdä muutamia arkipäiväisiä huomioita näkemästäni.

-          Ahtauduin täpötäyteen vesibussiin, jossa ei ollut mitään tarvetta pitää kiinni, koska tilaa oli juuri ja juuri hengittämiseen. Jäädessäni pois eräs nuori äiti auttoi minua kohti uloskäyntiä työntämällä minua yläviistoon ohi hänen lastenvaunujensa. Ihan siis avuliaasti, eikä tönien. Mukavaa, että muutkin osaavat ottaa tällaiset tilanteet huumorilla.

-          Vesi oli puolenpäivän aikaan niin korkealla (n. 95cm), että gondolin lipuessa kohti erästä siltaa oli sen alaosa gondolieerin kainalon alapuolella. En jäänyt katsomaan, kuinka paljon gondolieeri joutui kyykistymään mahtuakseen sillan ali.

-          Vaikka säät ovat viilentyneet, näyttää matkailusesonki jatkuvan vielä entisellään. Kaupunki oli pullollaan ihmisiä ja erityisesti suurempia turistiryhmiä. Tämä saattaa myös johtua viikonpäivästä ja kellonajasta. Ilmassa oli sama tuoksu kuin yhdeksän vuotta sitten, ensimmäisinä päivinäni Venetsiassa.

-          Näin ehkä lihavimman koskaan näkemäni kultaisennoutajan. Ei ihme, ettei koira jaksanut muuta tehdä kuin maata keskellä katua surullisennäköisenä.

-          Takaisin tullessa vaporetossa oli runsaasti tilaa. Nuori merimiespari halaili rakastuneina valkoisissa univormuissaan. Mikä on merimiehen naispuolinen versio? Tässä tapauksessa kyseessä olivat siis nainen ja mies, jotka näyttivät niin onnellisilta, että itseäkin alkoi hymyilyttää.

Hyvää sunnuntaita kaikille!

Visiittejä

Elokuun loppu ja syyskuun alku on ollut kiireistä aikaa. Ensin A:n sisko ja siskontytär olivat täällä kymmenen päivää. Sen jälkeen tulivat Pupu ja J, jotka olivat ensin muutaman päivän ja lähtivät sitten kohti uusia maita (Kroatia ja Slovenia). Tänään he palaavat taas Venetsiaan pariksi päiväksi. Sillä aikaa, kun Pupu ja J olivat poissa, tulivat N ja G Yhdysvalloista (tai tarkalleen ottaen tulivat tänne Etelä-Italiasta palaten sen jälkeen kotiin Yhdysvaltoihin) viikonlopuksi Venetsiaan.

Tämän viikon jälkeen tulee viikko taukoa, jonka jälkeen M pysähtyy pariksi päiväksi Venetsiaan matkalla Kyprokselle. A tulee perheineen viideksi päiväksi kuun lopulla, ja koko tämän ajan tätini kiertelee Italiassa tullen ainakin kerran käymään Venetsiassa.

Tuttuja kasvoja on siis tarjolla runsaasti tänä aikana. Kun on koko kesän matkoja lukuunottamatta istunut päivät kotona tietokoneen ääressä, tekee hyvää nähdä ystäviä ja viettää aikaa ulkona. Ideaalitilanteessa eri ihmiset olisivat käyneet täällä hieman harvennetulla tahdilla, mutta ihan vain siksi, että he ilostuttaisivat arkeani pidemmälle ajalle. Ihanaa tämä on ollut näinkin, eikä visiittejä ole siinä mielessä ollut liikaa, etteikö kaikille olisi riittänyt aikaa ja energiaa. Tässä on levätty koko kesä ja syksykin tulee olemaan hiljaista, joten näistä hetkistä nautitaan kyllä täysillä.  Lokakuusta alkaen onkin sitten taas suru puserossa, kun seuraavista visiiteistä ei ole tietoa.

Jälleen kotona

Palasimme eilen Venetsiaan. Takana on upea matka Montenegroon. Päällimmäisinä mieleen jäivät aurinko, meri, ihanat kala-ateriat, vesimelonipellot ja kammottavan kapeat vuoristotiet, joilta avautuivat upeat maisemat. Näiden lisäksi muistelen lämmöllä ihania ihmisiä: ystäviä, joiden kanssa tuli taas naurettua vedet silmissä, V:n perhettä sekä sattumalta kohdattuja paikallisia.

Yritän lähipäivinä kirjoittaa hieman tarkemmin matkastamme, sillä Montenegro on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kohde. Samalla saan kirjattua itselleni hieman muistiin, mitä kaikkea tulikaan viikon aikana tehtyä.

A palasi tänään töihin. Itse otin vielä yhden vapaapäivän, huomenna voin sitten jatkaa gradun parissa. Mukavaa viikonalkua lämpimästä Venetsiasta!

Ilmastoinnin iloja

Vietin tänään neljä ja puoli tuntia ilmastoidussa tilassa. Puoli tuntia oli mukavaa, sen jälkeen iho jatkuvasti kananlihalla. Ilmastoidut tilat ovat ihania silloin, kun on kierrellyt koko päivän auringonpaisteessa ja joutuu hoitamaan asioita jossakin toimistossa. Sisälle siirtyessä ilmastointi tuntuu mukavalta, mutta puolen tunnin jälkeen se alkaa jo häiritä. Oikeastaan täällä (kun asteita on ollut nyt melkein pari kuukautta putkeen 30) ei mielestäni tarvitsisi ilmastointia lainkaan. Olenkin tyytyväinen, että kotona on pelkästään tuuletin. Sillä pärjää oikein hyvin ja esimerkiksi nukkumaan käydessä senkin sulkee, ettei tule liian kylmä. Miten on muuten mahdollista, että sama ilma liikutettuna voi muuttua kuumasta kylmäksi?

Pääsin ilmastoidusta tilasta pois päivän kuumimpien tuntien aikana ja auringon lämpö tuntui niin ihanalta, että kävelin auringossa kauemmalle vesibussipysäkille. Nyt on jo elokuu. Toivottavasti lämpimät säät jatkuvat kuitenkin vielä pitkään. Parannusta on kyllä tapahtunut asenteessani, sillä vuosi sitten mietin jo toukokuussa, että kohta kesä on jo ohi.

Huomenna italialaiseen kesääni tulee taas tauko, kun lähden viikonlopuksi Suomeen. Siinä on riittävästi ilmastointia taas loppukesäksi.