Hääpuvun sovitus anopin kanssa

Tänään olin ystäväni S:n mukana, kun hän kävi Vittorio Venetossa sovittamassa hääpukuaan. En ole koskaan aiemmin ollut hääpukuja myyvässä liikkeessä, joten kokemus oli kaikin puolin uusi. Mukanamme oli myös S:n tuleva anoppi, jonka tapasin tänään ensimmäistä kertaa. S ei etukäteen vaikuttanut aivan vakuuttuneelta puvustaan, sillä se ei hänen mielestään vastannut lainkaan sitä, mitä hän oli alun perin etsinyt. Pukua oli muokattu vastaamaan paremmin tulevan morsiamen toiveita, ja tänään oli edessä viimeinen sovitus. Lopulta totesimmekin, että puku vastasi oikeastaan aika hyvin hänen lähtöajatustaan.

Tuleva morsian oli puvussaan kaunis, tosin en muuta odottanutkaan. Sovituksen lisäksi mielenkiintoista olikin tarkkailla morsiamen ja tulevan anopin suhdetta. Yritin ottaa puvusta kuvia, jotta S voisi katsoa niitä myöhemmin rauhassa, mutta oli melkein mahdotonta saada kuvaa, jossa anoppi ei olisi suoristamassa jotain osaa puvusta. Hänellä oli myös selvät ideat siitä, mitä muutoksia pukuun pitäisi vielä tehdä. Välillä aloin jo miettiä, kenen pukua olikaan tarkoitus käyttää.

Miniöiden ja anoppien suhteista puhutaan usein, eikä niin positiiviseen sävyyn. Matkalla sovitukseen S totesi tulevansa anoppinsa kanssa hyvin toimeen silloin, kun he eivät tapaa. Anoppi on italialaiseen tapaan hyvin puhelias, mutta mielestäni erittäin mukava nainen. S taas on vahvoilla mielipiteillä varustettu nainen, mikä saikin minut ihmettelemään sovitustilanteen dynamiikkaa. Miten on mahdollista, ettei tämä vahva nainen sanonut koko aikana lähes mitään, vaikka kyse oli kuitenkin hänen hääpuvustaan? Myöhemmin minulle selvisi, että hän vain luottaa anoppinsa silmään, joten antoi tämän hoitaa koko pukuasiaa aika vapaasti. Lopulta kaikki olivat tyytyväisiä puvun korjauksiin ja pääsimme lähtemään liikkeestä puvun kanssa.

Jäin kuitenkin miettimään anoppien ja miniöiden suhteita. S:n kommentista huolimatta heillä tuntuu olevan lämpimät välit. Tai jos ei lämpimät, niin hyvät kuitenkin. Itse tulen A:n äidin kanssa loistavasti toimeen. Joissain asioissa hän on mielestäni aika omalaatuinen, mutta samaa hän ajattelee varmaan minusta. Tai ehkä ei, hänellä vaikuttaa olevan erinomainen kuva minusta. Ehkä suomalaisesta pidättyväisyydestä on joskus hyötyä: negatiiviset puolet eivät tule niin helposti esille. Minkäänlaisia ongelmia suhteessamme ei kuitenkaan ole ollut.

Mistä siis tulevat ne paljon puhutut anoppien ja miniöiden sotaisat välit? Olen ihmissuhteissa yleensä sitä mieltä, että kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen. Ainakin, jos toive on molemminpuolinen. Ehkä siis ongelmasuhteet kumpuavat niistä tilanteista, joissa jompikumpi tai kumpikaan ei halua tulla toisen kanssa toimeen. Muissa tapauksissa riittänee riittävä määrä hyväksyntää ja rautaiset hermot. Parhaassa tapauksessa taas anopin tai miniän kanssa voi kehittyä antoisa ihmissuhde, aivan kuten muidenkin ihmisten kanssa.