Syyskuun kuulumisia

Täällä ollaan edelleen. Syyskuu on ollut töiden puolesta todella kiireinen, joten en ole tänne ehtinyt/jaksanut kirjoitella. Nytkin ilmoittelen itsestäni ihan näin pikaisesti ennen kuin työt taas kutsuvat. Syyskuun kuulumiset voi tosin niputtaa töitä-töitä-töitä-etiketin alle.

Syyskuu on siis ollut todella rankka. Edellisen postauksen jälkeen minulla on ollut kaksi vapaapäivää ja kahtena olen ollut kipeänä kotona. Onnistuin hankkimaan ensimmäisen syysflunssan kuumeineen sopivasti ennen koko vuoden kiireisintä viikonloppua. Onneksi sain potea nuo pari päivää rauhassa kotona, niin jaksoin paremmin tuon ajan. Viime viikon perjantaina olin nimittäin töissä 12 tuntia, ehdin nukkua 3 tuntia, lauantaina tein töitä 14 tuntia ja nukuin vajaa 4 tuntia ja sunnuntaina olin töissä vielä 10 tuntia. Sunnuntai-iltana ei ainakaan ollut ongelmia saada unen päästä kiinni...

Onneksi suurin osa työpäivistäni on oikein mukavia. Pidän kovasti työkavereistani ja tapaan päivittäin paljon uusia ihmisiä. Syyskuun alussa minulla oli yksi elämäni hauskimmista työpäivistä, kun vietin kokonaisen illan viiden todella mukavan ihmisen kanssa. Syyskuun ensimmäiseen puoliskoon kuului myös visiitti viitenä päivänä putkeen samalle gondoliasemalle. Gondolieerit pohtivatkin jo, että pitäisiköhän heidän palkata minut, kun joka tapauksessa olin siellä jatkuvasti.

Olen viime aikoina pohtinut kovasti integraatiota (tai en kyllä oikeastaan kovasti, koska ei siihen ole ollut aikaa, mutta kuitenkin...). Viime vuonna tunsin oloni vielä hieman ulkopuoliseksi, kun vietin pääosan ajastani kotona gradun parissa. Tänä vuonna olen vihdoin alkanut tuntea olevani yksi paikallisista. Se ei muuten ole helppoa vaaleahiuksiselle ja sinisilmäiselle tytölle, jolla on vielä outo vieraskielinen nimi. (Hiukseni ovat muuten oikeasti vaaleanruskeat, mutta italialaisten standardien mukaan olen blondi.)

Niin oudolta kuin se voi kuulostaakin, tunnen suurta tyytyväisyyttä, kun ihmiset puhuvat minulle Venetsian murretta. Se on itselleni tärkeä merkki siitä, että minua pidetään paikallisena, osana samaa ryhmää, johon puhuja kuuluu. Täytyy myös sanoa, että ymmärrän paremmin Venetsian murretta kuin italiaa Etelä-Italian aksentilla puhuttuna. Eilen puhuin nimittäin puhelimessa erään etelä-italialaisen miehen kanssa. Oikeasti hän oli todennäköisesti Rooman korkeudelta, eli ei edes kovin etelästä (korvani erottaa lähinnä pohjoisen aksentin muista aksenteista). Olin täydessä vaporetossa, eikä puhelinyhteys ollut kovin hyvä, ja minulla oli pieniä vaikeuksia ymmärtää, mitä mies minulle sanoi, vaikka hän italiaa puhuikin. Hetkeä myöhemmin juttelin erään laukunkantajan kanssa, joka noin minuutin jälkeen vaihtoi huomaamatta Venetsian murteeseen, eikä minulla ollut pienintäkään ongelmaa ymmärtää häntä. Menikin jonkin aikaa ennen kuin edes tajusin, että hän oli vaihtanut murteeseen. Laukunkantajat, taksikuskit ja gondolieerit, joita tapaan töiden puolesta paljon, eivät olekaan varsinaisesti kuuluisia puhtaan italian puhumisesta. Murre taitaa olla suurimman osan äidinkieli, joten he joutuvat hieman keskittymään italiaa puhuakseen. Minulle on onneksi aivan sama, kumpaa he puhuvat, vaikka vastaankin aina italiaksi.

Syksy alkaa tehdä tuloaan Venetsiaan. Kuluneella viikolla aamut ovat olleet todella viileitä, mutta päivisin on päästy 20-25 asteen lämpötiloihin. Tänään tihuttelee vettä ja huomisesta alkaen on luvattu kylmempää ilmaa. Tuttuun tapaan minulla on jo jalat ja kädet aivan jäässä, ja harkitsen ottavani sormikkaat ja sukkahousut käyttöön. Kaulahuivi on roikkunut kaulassa jo parin viikon ajan. Täytynee pian vaihtaa vaatekaapin sisältö syys- ja talvivaatteisiin, kunhan minulla on seuraava vapaapäivä. Näyttää tosin siltä, että sitä saa odottaa vielä ainakin pari viikkoa.

Tarkkana lompakon kanssa

Viime aikoina olen kuullut useammalta ihmiseltä varastetuista lompakoista, ja lehdissäkin on kirjoitettu useampaan otteeseen taskuvarkaista. Loppukesästä pidätettiin pariin kertaan raskaanaolevia, muistaakseni bulgarialaisia naisia. Täällä on siis ollut jonkinlainen odottavien äitien taskuvaraskopla.

Yleensähän sanotaan, että suurissa yleisötapahtumissa ja täysissä julkisen liikenteen kulkuneuvoissa pitäisi olla erityisen tarkkana käsilaukuista ja rahapusseista. Koska Venetsia on erityisesti kesällä yhtä suurta yleisötapahtumaa ja täyttä julkisen liikenteen kulkuneuvoa, kannattaa täällä olla ilmeisesti jatkuvasti tarkkana.

Itseltäni ei ole koskaan varastettu mitään, enkä ole ikinä havainnut kenenkään sellaista yrittäneenkään, mutta olen kuitenkin ottanut käyttööni pieniä varatoimenpiteitä. Lähinnä tämä koskee vahinkojen minimointia, vaikka käännänkin täydessä vaporetossa yleensä laukkuni eteen tai ainakin käden alle suojaan. Mahdollisten vahinkojen minimointi tarkoittaa tällaista lompakkoa:

Mukanani kulkee päivittäin tämä Marimekon minikukkaro. Setelit joutuu taittelemaan pieniksi neliöiksi, mutta muuten se on oikein kätevä käytössä. A:kin kaivaa mieluummin oman lompakkonsa esiin kuin lähtee täti-kukkaroni kanssa baaritiskille :D

Kotoa lähtiessäni otankin yleensä mukaan vain tämän kukkaron, henkilökortin ja vesibussilipun. Kukkarossa on yleensä mukana vain se määrä rahaa, jonka kuvittelen riittävän kyseisen päivän tarpeisiin. Kortteja kuljetan mukanani vain, jos tiedän niitä ehdottomasti tarvitsevani. En nimittäin haluaisi alkaa sulkea kortteja ja tilata uusia Suomesta. Henkilökorttinakin kannan mukanani italialaista versiota, vaikka se pahviläpyskä viekin suomalaista mallia enemmän tilaa. Italialainen henkilökortti olisi tarpeen vaatiessa helpompi uusia, ja uusiminen maksaa huomattavasti vähemmän. Sitä paitsi italialaisella kortillani pääsen kaupungin museoihin ilmaiseksi sisään ja paikalliset ymmärtävät heti, mistä kortista on kyse.

Olen edelleen sitä mieltä, että maalaisjärjellä pärjää, mutta ehkä pienestä varovaisuudesta ei ole haittaakaan. Siirretään siis lompakot housujen takataskusta pois, eikä jätetä käsilaukkuja näköpiirin ulkopuolelle.

Kahvilakäyttäytymisestä

Löysin Ilta-Sanomienkin sivuilta uutisen, joka puhututti Venetsiassa joitakin viikkoja sitten. Seitsemän hengen roomalaisseurue istui Pyhän Markuksen torilla, historiallisen Lavena-kahvilan terassilla lauantai-iltana kahvia ja liköörejä juoden, sekä klassisesta musiikista nauttien. Ilmeisesti laskun loppusumma, €100,80 oli järkyttänyt seuruetta niin paljon, että siitä piti päästä valittamaan niin kansallisten kuin ulkomaistenkin lehtien sivuille. En nyt sano, että hinta olisi pieni neljästä espressosta (joista yksi oli corretto, eli likööri- tai grappalisällä varustettu) ja kolmesta likööristä, mutta lähinnä tästä uutisesta pitäisi roomalaisseurueen mennä itseensä.

Italialaiset juovat tyypillisesti kahvinsa baaritiskin ääressä seisten. Suurimmassa osassa venetsialaiskahviloista espressokupin hinnaksi tulee tällä tavalla €0,90-€1,10. Kahviloissa ja baareissa on käytännössä aina erilliset hinnastot tiskin ääressä juoduille ja pöytiin tarjoilluille juomille. Hinnastot ovat näkyvissä kahviloiden ja baarien seinillä, etsimällä löytää helposti tuon valko-sini-oranssin listan. Tässä ei ole kyse mistään rahastuksesta, vaan pöytiintarjoilu vain maksaa enemmän. Asiakas voi itse päättää, haluaako panostaa rahallisesti siihen, että istuu nauttimaan kahvinsa, vai säästääkö mielummin juoden kahvinsa seisten.

En tiedä, olivatko nuo roomalaisturistit oikeasti järkyttyneitä siitä, että yhdellä Euroopan kauneimmista aukioista, Venetsian keskeisimmällä paikalla, saattaa hintataso olla tavallista korkeampi, vai ovatko he esimerkiksi laittaneet kuvan kuitista muuten vain Facebookiin. En ole nimittäin kuullut heidän suoria kommenttejaan asiasta, joten voihan olla, että aivan muut ovat vetäneet herneen nenäänsä kuitin nähdessään. Joka tapauksessa kuvittelisi kenen tahansa ymmärtävän, että Venetsiassa, Pyhän Markuksen torilla, yhdessä kaupungin kuuluisimmista kahviloista pöytään istuessa saattaa juomille tulla hintaa hieman enemmän. Ja jos ei sitä muuten tajua, niin kyseisessä paikassa tarjoilija tuo aina listan hinnastoineen avoimena asiakkaan käteen. Iltaisin tarjoilija vieläpä huomauttaa erikseen orkesterille maksettavasta musiikkimaksusta, joka sisällytetään terassille tehtyjen tilausten laskuun.

Itse en maksaisi tuollaista hintaa kahvista, mutta moni menee aukion tunnetuimpiin kahviloihin, Lavenaan, Florianiin tai Quadriin, aivan tietoisina laskun tulevasta loppusummasta. Moni nimittäin arvostaa kokemusta (paikkaa, musiikkia, palvelua ja ilmapiiriä) muuten niin paljon, että on valmis maksamaan kahvistaan korkeamman hinnan. Ilokseni huomasin Ilta-Sanomien nettisivujen kommenteista monta samaan tulokseen tullutta. Ne, jotka olivat Pyhän Markuksen torin kahviloissa käyneet, olivat pitäneet kokemusta hintansa väärtinä. Useampi kommentoija kertoi tienneensä jo etukäteen, mutta halunneensa silti mennä. Eräs taas sanoi, ettei onneksi ollut tajunnut asiaa etukäteen, koska muuten olisi säästövimmassa jäänyt upea kokemus välistä.

Tuosta kyseisestä kahvilasta vielä: espressokuppi tiskin ääressä seisten maksaa euron, kun taas A käy usein siellä spritzillä, josta hän maksaa kolme euroa. Aivan normaalia venetsialaista hintatasoa, hienommissa puitteissa vain.

Regata Storica 2013

Pääsin valmistautumaan eiliseen Regata Storicaan mainosvihkosella, joka osoittautui yllättävän hyödylliseksi. Aikataulujen ja osallistujien lisäksi lehtisessä kerrottiin nimittäin piirrosten kera regattaan osallistuvista veneistä sekä muista perinteisistä venetyypeistä. Koska erotan kaikenlaiset kulkuneuvot toisistaan lähinnä värien perusteella (autot ovat siis minulle sinisiä, punaisia tai valkoisia, merkillä ei ole mitään merkitystä), oli tällainen havainnollistava esitys minulle hyödyllinen. Nyt muistan paremmin, että Regata Storicaan osallistuvia venetyyppejä on neljä: pupparin, mascareta, caorlina ja gondolino. Tai oikeastaan viisi, koska yliopistojen joukkueet kisaavat vielä erilaisilla veneillä. Pupparin ja mascareta muistuttavat mielestäni toisiaan, mutta koska mascaretan nimi näyttää tulevan siitä, että niitä käyttivät aikoinaan erityisesti maskeeratut prostituoidut, on tietysti loogista, että niillä kisaavat naiset. Ja lapset.

Itse kilpailua päädyimme katselemaan tällaisesta paikasta:

Ehdimme paikalle sopivasti katsomaan naisten kilpailua, jonka jälkeen vuorossa olivat caorlinat ja lopulta regattan kohokohta, pikkugondolien (gondolini) kilpailu.

Naisten mascarete-kilpailu

Caorline-kilpailussa toiseksi sijoittunut Remiera Castellon joukkue

Pikkugondolit on ideoitu nimenomaan Regata Storicaa varten. niillä on gondolia vastaava muoto, mutta ne ovat huomattavasti pienempiä ja nopeampia, mikä tekee tietysti kilpailusta mielenkiintoisempaa.

Ruskean pikkugondolin Vignottot voittivat tänäkin vuonna, oranssi pikkugondoli tuli toiseksi.

Elokuinen onnettomuus näkyy Venetsiassa edelleen. Myös regatan pikkugondolien keulakoristeissa oli surunauhat ja historiallinen venekulkue (jota emme tällä kertaa ehtineet katsomaan) pysähtyi hiljaiseksi minuutiksi Rialton kohdalle uhrin muistoa kunnioittamaan.

Regata Storica on Venetsian soutukilpailuista ehdoton suosikkini. Regatan alun historiallinen kulkue on tietysti ihanaa katsottavaa, mutta myös itse kilpailujen aikana tunnelma on loistava. Jokaista osallistujaa kannustetaan, joten veneiden lähestymisen kuulee jo kaukaa. Jos sattuu Venetsiaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina, kannattaa siis ehdottomasti pysähtyä Canal Granden varrelle kilpailuja katsomaan. Liikkuminen kaupungissa onkin tuona päivänä haasteellista, sillä muu liikenne on regatan aikana Canal Granden varrella kielletty.

Joskus myös kotimatkalla näkee tällaisia matkalaisia:

10 anni

Tänään tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun muutin ensimmäisen kerran Venetsiaan. Ensimmäinen syyskuuta 2003 lähdin aivan liian aikaisella aamulennolla Pariisin kautta Venetsiaan. Mukanani oli kellarin perukoilta kaivettu musta matkalaukku ja tyypillisesti viikkoa ennen lentoa hankittu flunssa. Pariisin lentokentällä virkailijat olivat sitä mieltä, että minun pitäisi tehdä lähtöselvitys, vaikka olin sen jo Helsingin päässä tehnyt. Ensimmäinen lento oli vain lähtenyt niin aikaisin, ettei lipussa ollut vielä lähtöportin numeroa. Virkailijat vain olivat niin ranskalaisia, etteivät englantia ymmärtäneet. Enpä ole muuten tuon kerran jälkeen Pariisin kautta lentänyt.

Olen tänään yrittänyt miettiä, mitä kaikkea mielessäni tuona päivänä pyöri ja millaista olisin arvellut elämäni olevan kymmenen vuotta myöhemmin. Muistan, että lähdin matkaan innoissani. Olin jossain vaiheessa lukiota päättänyt, että koulun jälkeen muutan Italiaan. Tai ehkä olin päättänyt sen jo yläasteen viimeisellä luokalla. Helpoin tapa muuttoon oli tietysti lähteä au pairiksi. Näin majoitusongelmat ratkeaisivat ja kielikin olisi helpointa oppia. Muuttoa edeltävänä kesänä olin kierrellyt Italiaa junalla ja käynyt samalla tapaamassa Venetsiasta löytynyttä isäntäperhettä.

Suunnitelmissani oli viettää 10 kuukautta Venetsiassa ja vaihtaa sen jälkeen kaupunkia. Tarkoituksenani ei siis koskaan ollut viettää välivuotta Italiassa ja palata sen jälkeen Suomeen, vaan jäädä pysyvästi Italiaan asumaan. Jos Italia olisi jossain vaiheessa alkanut tökkiä, olisin voinut vaihtaa toiseen maahan. Vaikkapa Espanjaan. Ja sitten ehkä Ranskaan. Ja lopulta vaikka Ruotsiin. Venetsiaan päädyin sattumalta, kun sopiva au pair -perhe löytyi täältä, mutta ajatuksissani oli muuttaa myöhemmin johonkin normaalimpaan italialaiseen kaupunkiin tai vaikkapa pikkukylään.

Toisin kuitenkin kävi. Venetsia vei sydämeni, lastenhoito ei niinkään. Alkuaika Venetsiassa oli aika yksinäistä. Kielikurssilla tutustuin joihinkin vaihto-opiskelijoihin. Ongelmana oli vain, että minun työaikani eivät aina sopineet yhteen opiskelijoiden aikataulujen kanssa. Kielikurssilta elämääni jäi kuitenkin liettualainen S, joka sattui myös asumaan lähettyvillä. Ei sillä, että välimatkat Venetsiassa mitenkään kovin pitkiä olisivat. S asuu muuten nykyään samassa taloyhtiössä, jossa au pair -perheeni asuu edelleen.

Kymmenen vuotta sitten en siis olisi uskonut, että kymmenen vuoden jälkeen asuisin edelleen Venetsiassa. Ensimmäinen vuosi kuitenkin riitti vakuuttamaan minut siitä, että venetsialainen elämä sopii minulle. En vieläkään sulje pois muita vaihtoehtoja, mutta viihdyn täällä edelleen loistavasti. Aina on aikaa spritzille ja kaikkialle pääsee kävellen (mikä onkin muuten hyvä juttu nyt, kun julkinen liikenne takkuaa kolmatta kuukautta). Kaupunki on turvallinen ja elämä erikoista.

Suomessahan me asuimmekin välissä monta vuotta, mutta sinne en edelleenkään haluaisi palata asumaan. Perhettä ja ystäviä on tietysti hirveä ikävä, ja taloudellisesti elämä olisi Suomessa huomattavasti turvatumpaa. Moni onkin täällä kysynyt, miksi ihmeessä olen muuttanut Suomesta Italiaan. Ja vielä talouskriisin ravistelemaan Italiaan. Urakehityksen kannaltahan kyseessä on ollut aivan idioottimainen teko, mutta itse arvotan omassa elämässäni vapaa-ajan työelämää korkeammalle. Minulle työ on tapa rahoittaa elämää, eikä elämäni tarkoitus ole työnteko. Vielä mukavampaa olisi tietysti, jos omasta työstä pitäisi. Minulle sen ei kuitenkaan tarvitse olla akateemista koulutusta vastaavaa, huippupalkattua ja -arvostettua työtä. Riittää, että pidän työstäni ja ansaitsen sillä elantoni. Sitä paitsi kysyjät eivät oikein taida ymmärtää, kuinka kylmä Suomessa on talvella. Ja millainen vilukissa minä olen.

Nyt kymmenen vuoden jälkeen olen siis edelleen tyytyväinen ratkaisuuni. Musta matkalaukku on vaihtunut siniseen. Tavaraa on kertynyt pakettiautollisen verran, kokemuksia sitäkin enemmän. "Hetkeäkään en vaihtaisi pois"... no oikeasti kyllä joitakin hetkiä vaihtaisi pois, mutta kaikesta oppii, myös niistä ikävistä kokemuksista. Missähän olen kymmenen vuoden päästä? Ehkä edelleen Venetsiassa, ehkä jossain toisessa italialaisessa kaupungissa. Tai siellä Espanjassa, Ranskassa tai Ruotsissa. Tai ehkä olenkin löytänyt hyvän syyn muuttaa takaisin Suomeen. Eihän sitä koskaan tiedä. Ihanaa tässä elämässä onkin, että on mahdollisuus valita. Oma valintani oli muuttaa jäädä Venetsiaan, ja täällä pysytään niin kauan, kun hyvältä tuntuu.

Nyt lähden katsomaan Regata Storicaa, aivan kuten yhtenä ensimmäisistä Venetsiassa asumistani päivistä. Silloin tosin katselin kilpailua Canal Granden varrella sijaitsevan palatsin ikkunasta, tänään todennäköisesti täpötäydeltä kadulta. Kymmenen vuotta sitten näin kilpailusta vain alun, kunnes lähdin tapaamaan Venetsiaan saapunutta tätiäni. Tänään katselen kilpailusta loppuosan ja haen tätini lentokentältä ylihuomenna. Jotkut asiat muuttuvat vuosien varrella, toiset taas pysyvät samoina.