Yhtäkkiä ollaankin jo joulukuussa. Vuosi on mennyt hirveää vauhtia. Alkuvuosi kyllä tuntuu jo kaukaiselta, silloinhan väänsin vielä gradua. Aika, jonka olen tyytyväisesti melkein unohtanut. Töiden alettua päivät, viikot ja kuukaudet ovatkin vilisseet silmissä. Nyt ovat työt taas loppuneet, joten muullekin elämälle olisi aikaa. Työkavereiden kanssa olemme kaikki olleet aivan yhtä kummissamme, kun on ollut ensimmäiset vapaat lauantait yli puoleen vuoteen. Mitäs ne normaalit ihmiset tekevätkään lauantaina? Toisaalta Venetsia on siitä(kin) kiva paikka, että ei täällä ole viikonpäivillä niin väliä. Suurin osa ihmisistä tekee töitä hieman muilla kuin virastoajoilla, joten maanantai on aivan yhtä hyvä päivä käydä ulkona kuin lauantaikin. Ei sillä että tässä olisi maanantaisinkaan hirveästi ulkoiltu. Lyhyiden välimatkojen ansiosta taas ystävien näkeminen pikaisesti vaikkapa yhden spritzin merkeissä ei tunnu lainkaan turhauttavalta, kun tapaamispaikkaan pääseminen ei kestä ikuisuuksia.
Itselleni on tullut töiden loputtua hieman yksinäinen olo. Töiden parissa tapasi jatkuvasti uusia ihmisiä, ja viihdyin työkavereiden kanssa mainiosti. Jatkuva aikatauluiltaan täysin holtiton työnteko kuitenkin on vähentänyt kontaktejani vanhoihin ystäviini, joita ei täällä muutenkaan ollut mitenkään liiaksi. Ystäväpiirini on täällä ollut aina kohtalaisen pieni, mutta Suomessa asumieni vuosien aikana se on tietysti siitäkin pienentynyt, kun osa ystävistä on muuttanut minun tapaani pois Venetsiasta, ja osan kanssa on vain yhteydenpito jäänyt. Eikä se toisaalta ole edes outoa. Tutustuin uusiin ihmisiin erityisesti opiskeluiden aikana viimeisenä vuotena täällä asuessani. Sen jälkeen olinkin yli viisi vuotta Suomessa. Vaaditaan aika erityistä suhdetta, jos vajaan vuoden tutustumisen jälkeen jatketaan aktiivisesti yhteydenpitoa puolen vuosikymmenen ajan. Joidenkin kanssa tämä on onnistunut, toisten ei. Itse olen hyvin hidas ystävystymään, ja toisaalta täällä koko elämänsä asuneilla on tietysti jo omat ystäväpiirinsä valmiina, joten samanlaista "tarvetta" uusien ystävien löytämiseen ei ole.
Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että pitäisi aktiivisesti alkaa laajentaa kaveripiiriäni täällä. Työkavereiden kanssa olemme vielä olleet jonkin verran yhteydessä. Toivottavasti sieltä jää joitakin ihania ihmisiä elämääni, vaikka töiden suhteen polkumme eroavatkin. Yksi suuri syy, miksi voisin harkita jatkoa samassa työpaikassa (vaikka monet muut syyt sotivat tällaista ratkaisua vastaan), ovat juuri työkaverit. Moni on kuitenkin vaihtamassa töitä, joten kaikkia samoja naamoja sitä tuskin tulisi edes näkemään, mutta toisaalta ehkä niissä uusissakin olisi mukavia tyyppejä. Hieman kauhistuttaa ajatus siitä, että saatan ensi vuonna päätyä taas johonkin hyvin itsenäiseen työhön, jossa ei muita ihmisiä oikein näekään. Sitä olen kyllä monet kerrat kaivannut, mutta silloin tarvitaan vapaa-aikaan paljon muita ihmisiä. Kasoittain. Laumoittain. Vähän niin kuin Venetsiassa karnevaaliaikaan.
Tällaisia asioita pyörii mielessäni työnhakua ajatellessani. No mietin minä oikeasti sitä itse työtäkin. Varsinainen työnhaku alkaa viikon päästä, kun palaan matkoilta. Sitä ennen en ole viitsinyt tehdä asialle mitään, ettei vain kävisi niin, että se ainoa haastattelu täydelliseen työpaikkaan osuisi juuri matkan ajalle. Eipä olisi eka kerta. Välttääkseni tuollaista tilannetta olen siis päättänyt aloittaa etsinnän vasta viikon päästä. Ja ehkä hiukan siksikin, että vihaan työnhakua.
Vesibussi lähtee huomenna aamulla klo 3.30. Pitäisi varmaan pakata. Aamulla sitä tuskin ehtii. New York kutsuu, jatketaan Venetsiasta taas viikon päästä.