Häistä ja yhteisen kielen puutteesta

Palasin eilen ystäväni häistä takaisin Venetsiaan. Vaikka mietin pitkään matkan sovittamista budjettiini, oli se ehdottomasti hintansa väärti. Kokemukseni liettualaisista häistä ja ihmisistä ovat pelkästään positiiviset. Perinteiset häät Liettuassa kestävät kolme päivää. Ystäväni häitä juhlittiin periaatteessa kaksi päivää, mutta niihin voidaan lisätä vielä päivää aiemmin hoidettu siviilivihkiminen (pakollinen ulkomaalaisille) ja juhlia seurannut rääppiäispäivä. Ruokaa, musiikkia, tanssia ja mukavia ihmisiä monta päivää putkeen.

Oli outoa olla pitkästä aikaa maassa, jonka kielestä en ymmärrä sanaakaan. Jos tarkkoja ollaan, osaan seitsemän sanaa liettuaa, mutta niillä ei keskusteluja paljon seurata. Liettualaiset eivät pahemmin puhu englantia, tosin nuoremmat sukupolvet alkavat sitä hiljalleen oppia. Itse taas en ole tottunut siihen, ettei yhteistä kieltä ole, joten elekieleni kaipaa hiomista. Erityisesti valmiuteni elekielen käyttöön on täysin puutteellista. Huomasin monesti vain tuijottavani suu auki sen sijaan, että olisin yrittänyt jollain tapaa eleillä selittää, etten ymmärrä kieltä. Morsiamen äidin kanssa kävimme kahdestaan pitkän keskustelun kotipuutarhan kauneudesta ja luulen ymmärtäneeni hänen sanomansa ainakin suurin piirtein. Tai sitten en. Ainakin selitin jollain tapaa itselleni käymämme keskustelun.

Tarpeelliset asiat tuli kuitenkin hoidettua, vaikka olo olikin vähintään hölmö. Olin erittäin tyytyväinen jo siihen, että osasin ihan itse ostaa postitoimistosta kortin ja merkin. Tervehdin virkailijaa liettuaksi ja kysyin, puhuuko hän englantia. Turha toivo. Eleillä pyysin häntä antamaan minulle osoittamani postikortin. Edelleen eleillä pyysin postimerkkiä. Sen jälkeen hän näytti minulle ykkösluokan leimaa, ja nyökkäsin hyväksyvästi. Kun näin hänen empivän, sanoin hänelle ”Suomija”, jotta sain oikean merkin. Sen jälkeen maksu ja kiitokset. En ole ennen tätä matkaa varmaan ikinä väläyttänyt yhtä montaa nolostunutta hymyä.

Vaikka itseäni nolotti hirveästi, etten osannut kommunikoida paikallisella kielellä, suhtautuivat liettualaiset ystävällisesti hiljaisuuteeni. Kun minä en kerran puhunut, he puhuivat sitäkin enemmän. Jospa sitä jotakin ymmärtäisi puheesta ja käsien heilutuksesta. Luulen, että sain häävierailta vieläkin enemmän huomiota, koska olin juhlissa yksin. Koin loputonta vieraanvaraisuutta ja toisista huolehtimista. Lähdin sunnuntain rääppiäisistä neljän liettualaisen kyydissä kohti hotellia. Kun pysähdyimme hotellin eteen, autoa ajanut mies nousi heti paikaltaan ja saattoi minut kädestä pitäen kymmenen metrin matkan hotellin ovelle. Siellä hän odotti kanssani, kunnes näki portieerin tulevan avaamaan palaten vasta sen jälkeen autolle.

Häät olivat vaatineet selvästi paljon valmisteluja ja olenkin tyytyväinen, että morsiuspari viettää nyt kymmenen päivää rentoutuen Liettuassa ennen kotiinpaluuta. He ovat sen ehdottomasti ansainneet. Kuukauden päästä häistä juhlitaan vielä Italian päässä ystäväni anopin luona.