Elämää kahden maan välillä

Vaikka olen varma siitä, että haluan asua täällä enkä Suomessa, tuli palatessa haikea olo. Päätin lukiossa, että haluan asua Italiassa, enkä ole mieltäni sen jälkeen muuttanut.

Elämä olisi joiltain osin tietysti helpompaa Suomessa. Olen aikalailla varma, että toimeentulon kanssa ei olisi suurempia ongelmia, sillä työpaikan löytää aina, jos on vain valmis joustamaan. En usko, että minulla olisi vaikeuksia löytää työpaikkaa kaupan kassana, ja sillä palkalla eläisi jo hyvin. Täällä taas palkat ovat niin paljon alemmat, ettei selviytymisestä voi olla aivan niin varma. Lisäksi saattaa olla, että kaikki mahdolliset työpaikat ovat kiven alla, eikä joustamisesta ole apua.

Suomesta löydän myös kaupasta haluamani tuotteet. Täällä taas törmää moniin ongelmiin, jos haluaisi ostaa jotakin vähänkin erikoisempaa. Vaikkapa tilliä. Vähintäänkin pitää kiertää useampi kauppa, jotta saa puolet haluamistaan tuotteista (tilliä ei kyllä löydy silloinkaan). Tai siirtyä Venetsian mannermaalle isojen ostoskeskusten ”hypermarketteihin”. Kesällä ei kyllä helposti pilaantuvia tuotteita sitten tuoda sieltä kotiin tunnin matkaa ensin bussilla ja sitten vesibussilla. Toisaalta Italian ja Suomen hedelmiä ja vihanneksia ei voi kyllä edes verrata keskenään.

Vaikka eläminen täällä on välillä hankalaa, rakastan venetsialaista elämäntyyliä. Kaupunki on pieni ja kaikkialle voi kävellä. Ystäviä tavataan aperitiivilla, joka voi jatkua myöhään yöhön myös keskellä viikkoa. Tapaamisia varten ei tarvitse kaivaa kalenteria esiin viikkoja etukäteen, vaan tapaaminen voidaan sopia spontaanisti viiden minuutin päähän. Mihinkään ei ole kiire, aina on aikaa spritzille. Vaikka spritzin juominen saatetaan aloittaa keskellä päivää, ei kukaan ole humalassa. Veljeni kuvasi eteläeurooppalaista juomakulttuuria siten, että kukaan ei ole kännissä, mutta kaikki ovat jatkuvasti pienessä pöhnässä. Itse en siedä humalassa olevia ihmisiä, joten täkäläinen juomakulttuuri sopii minulle paremmin.

Vaikka talvet tuntuvat Venetsiassa kosteuden takia järkyttävän kylmiltä, ovat kesät tukahduttavan kuumia. Mietin jo vuosia sitten, kuinka täällä on kesäisin ihanaa se, että säätiedotuksia katsomatta voidaan maanantaina sopia, että viikonloppuna mennään rannalle. Aurinko paistaa kuitenkin.

Minulla ei siis ole koskaan ikävä Suomessa asumista. Mutta ne ihmiset. Rakkaat ihmiset, jotka jäävät kauas. Tämä on muuten se asia, joka jokaisen ulkomaille muuttavan kannattaa muistaa. Kun ulkomailla on kerran asunut, on aivan sama, mihin lopulta päätyy, mutta osa rakkaista ihmisistä on aina eri paikassa kuin itse. Siitä ei koskaan enää pääse eroon, vaikka muuttaisi mihin. Ikävä on hirvittävä, vaikka yhteydenpito onkin nykyään helpompaa. Tällä hetkellä kaikista riipaisevinta on ero siskonpojasta. Alle puolivuotiaan sievylän kanssa kun ei hirveästi skypessä puhuta. Täällä se äidin tietokoneen ruudulla välillä näkyvä täti itkee ikävän kyyneliä. Skypen kautta voin kyllä nähdä sinut, mutten voi halia, enkä silittää. Etkä sinä voi käyttää poskeani puruleluna.