Törmäsin viime viikolla sattumalta vanhan au pair -perheeni tyttäreen. Olen vuosien varrella törmännyt satunnaisesti perheen vanhempiin ja poikaan, mutta tyttöä en ollut nähnyt vuosiin. Olin tapaamisesta niin hämilläni, että auoin hetken aikaan kultakalamaisesti suutani, kun yritin selvittää ajatuksiani. Meinasin nimittäin alkaa puhua tytölle suomea. Osittain tässä saattaa tietysti olla syynä se, että normaalielämästä poiketen olin viikon aikana puhunut useampaan kertaan suomea, mutta todennäköisemmin syynä on se, että edellisestä tapaamisesta tuntui kuluneen niin kauan aikaa, että tyttö tuntui kuuluvan edelliseen, eli Suomi-elämään.
Tytön näkeminen oli siitä erikoista, että tapasin hänet ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Viimeisin kerta sijoittuu varmaankin seitsemän, kahdeksan vuoden päähän. Tyttö oli aivan samannäköinen kuin kuusivuotiaana, suuremmassa koossa vain. Perheen isä on pitkä mies, joten jossain vaiheessa tyttökin oli kasvanut minun ohitseni. Se pieni kolmevuotias poikakin on nykyään minua pidempi.
Syksyllä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun muutin ensimmäisen kerran Venetsiaan. Toki omakin elämä on muuttunut siinä ajassa aivan täysin, mutta jotenkin lasten kasvun nähdessä aikaa tuntuu kuluneen vieläkin enemmän. Jossain vaiheessa niistä pienistä ihmisen aluista on tullut ihan oikeita nuoria, aikuisen mitoissa olevia melkein itsenäisiä elämiä. Viime viikolla törmäsin myös entiseen työnantajaani, yhdeksänkymppiseen rouvaan. Hän taas on aivan samanlainen, yhtä eläväinen kuin aiemminkin, aivan kuin hän ei olisi vanhentunut hetkeäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti