Tänään tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun muutin ensimmäisen kerran Venetsiaan. Ensimmäinen syyskuuta 2003 lähdin aivan liian aikaisella aamulennolla Pariisin kautta Venetsiaan. Mukanani oli kellarin perukoilta kaivettu musta matkalaukku ja tyypillisesti viikkoa ennen lentoa hankittu flunssa. Pariisin lentokentällä virkailijat olivat sitä mieltä, että minun pitäisi tehdä lähtöselvitys, vaikka olin sen jo Helsingin päässä tehnyt. Ensimmäinen lento oli vain lähtenyt niin aikaisin, ettei lipussa ollut vielä lähtöportin numeroa. Virkailijat vain olivat niin ranskalaisia, etteivät englantia ymmärtäneet. Enpä ole muuten tuon kerran jälkeen Pariisin kautta lentänyt.
Olen tänään yrittänyt miettiä, mitä kaikkea mielessäni tuona päivänä pyöri ja millaista olisin arvellut elämäni olevan kymmenen vuotta myöhemmin. Muistan, että lähdin matkaan innoissani. Olin jossain vaiheessa lukiota päättänyt, että koulun jälkeen muutan Italiaan. Tai ehkä olin päättänyt sen jo yläasteen viimeisellä luokalla. Helpoin tapa muuttoon oli tietysti lähteä au pairiksi. Näin majoitusongelmat ratkeaisivat ja kielikin olisi helpointa oppia. Muuttoa edeltävänä kesänä olin kierrellyt Italiaa junalla ja käynyt samalla tapaamassa Venetsiasta löytynyttä isäntäperhettä.
Suunnitelmissani oli viettää 10 kuukautta Venetsiassa ja vaihtaa sen jälkeen kaupunkia. Tarkoituksenani ei siis koskaan ollut viettää välivuotta Italiassa ja palata sen jälkeen Suomeen, vaan jäädä pysyvästi Italiaan asumaan. Jos Italia olisi jossain vaiheessa alkanut tökkiä, olisin voinut vaihtaa toiseen maahan. Vaikkapa Espanjaan. Ja sitten ehkä Ranskaan. Ja lopulta vaikka Ruotsiin. Venetsiaan päädyin sattumalta, kun sopiva au pair -perhe löytyi täältä, mutta ajatuksissani oli muuttaa myöhemmin johonkin normaalimpaan italialaiseen kaupunkiin tai vaikkapa pikkukylään.
Toisin kuitenkin kävi. Venetsia vei sydämeni, lastenhoito ei niinkään. Alkuaika Venetsiassa oli aika yksinäistä. Kielikurssilla tutustuin joihinkin vaihto-opiskelijoihin. Ongelmana oli vain, että minun työaikani eivät aina sopineet yhteen opiskelijoiden aikataulujen kanssa. Kielikurssilta elämääni jäi kuitenkin liettualainen S, joka sattui myös asumaan lähettyvillä. Ei sillä, että välimatkat Venetsiassa mitenkään kovin pitkiä olisivat. S asuu muuten nykyään samassa taloyhtiössä, jossa au pair -perheeni asuu edelleen.
Kymmenen vuotta sitten en siis olisi uskonut, että kymmenen vuoden jälkeen asuisin edelleen Venetsiassa. Ensimmäinen vuosi kuitenkin riitti vakuuttamaan minut siitä, että venetsialainen elämä sopii minulle. En vieläkään sulje pois muita vaihtoehtoja, mutta viihdyn täällä edelleen loistavasti. Aina on aikaa spritzille ja kaikkialle pääsee kävellen (mikä onkin muuten hyvä juttu nyt, kun julkinen liikenne takkuaa kolmatta kuukautta). Kaupunki on turvallinen ja elämä erikoista.
Suomessahan me asuimmekin välissä monta vuotta, mutta sinne en edelleenkään haluaisi palata asumaan. Perhettä ja ystäviä on tietysti hirveä ikävä, ja taloudellisesti elämä olisi Suomessa huomattavasti turvatumpaa. Moni onkin täällä kysynyt, miksi ihmeessä olen muuttanut Suomesta Italiaan. Ja vielä talouskriisin ravistelemaan Italiaan. Urakehityksen kannaltahan kyseessä on ollut aivan idioottimainen teko, mutta itse arvotan omassa elämässäni vapaa-ajan työelämää korkeammalle. Minulle työ on tapa rahoittaa elämää, eikä elämäni tarkoitus ole työnteko. Vielä mukavampaa olisi tietysti, jos omasta työstä pitäisi. Minulle sen ei kuitenkaan tarvitse olla akateemista koulutusta vastaavaa, huippupalkattua ja -arvostettua työtä. Riittää, että pidän työstäni ja ansaitsen sillä elantoni. Sitä paitsi kysyjät eivät oikein taida ymmärtää, kuinka kylmä Suomessa on talvella. Ja millainen vilukissa minä olen.
Nyt kymmenen vuoden jälkeen olen siis edelleen tyytyväinen ratkaisuuni. Musta matkalaukku on vaihtunut siniseen. Tavaraa on kertynyt pakettiautollisen verran, kokemuksia sitäkin enemmän. "Hetkeäkään en vaihtaisi pois"... no oikeasti kyllä joitakin hetkiä vaihtaisi pois, mutta kaikesta oppii, myös niistä ikävistä kokemuksista. Missähän olen kymmenen vuoden päästä? Ehkä edelleen Venetsiassa, ehkä jossain toisessa italialaisessa kaupungissa. Tai siellä Espanjassa, Ranskassa tai Ruotsissa. Tai ehkä olenkin löytänyt hyvän syyn muuttaa takaisin Suomeen. Eihän sitä koskaan tiedä. Ihanaa tässä elämässä onkin, että on mahdollisuus valita. Oma valintani oli muuttaa jäädä Venetsiaan, ja täällä pysytään niin kauan, kun hyvältä tuntuu.
Nyt lähden katsomaan Regata Storicaa, aivan kuten yhtenä ensimmäisistä Venetsiassa asumistani päivistä. Silloin tosin katselin kilpailua Canal Granden varrella sijaitsevan palatsin ikkunasta, tänään todennäköisesti täpötäydeltä kadulta. Kymmenen vuotta sitten näin kilpailusta vain alun, kunnes lähdin tapaamaan Venetsiaan saapunutta tätiäni. Tänään katselen kilpailusta loppuosan ja haen tätini lentokentältä ylihuomenna. Jotkut asiat muuttuvat vuosien varrella, toiset taas pysyvät samoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti