Marraskuun ensimmäisiä

Aloitin marraskuuni tänä vuonna hyvissä ajoin. Kello kolmelta aamulla olin jo työmatkalla. Joitakin vuosia sitten kaupassa työskennellessäni kirosin aikaisia työaamuja, kun kotoa piti lähteä jo kuudelta. Nykyään aikaiset työaamut tarkoittavat sitä, että työt alkavat jo ennen neljää.

Venetsia ei ole varsinaisesti tunnettu riehakkaasta yöelämästä. Yleensä kolmelta aamulla kadut ovat autioina, ja sumuisina öinä kaupungissa vallitsee aavemainen tunnelma. Tänään vesibussissa oli kuitenkin runsaasti ihmisiä. Halloween on täälläkin hyvä syy juhlia. Pyhän Markuksen torilla oli vielä kasa hoipertelevia ja huutelevia nuoria matkalla kotiin (tai hotelliin). Sisleyn liikkeen kohdilla törmäsin uuteen pultsariin. (Vuosia sitten työskennellässäni puoleen yöhön asti Rialton alueella gelateriassa tunsin kaikki Venetsian neljä laitapuolen kulkijaa. Ajat ovat muuttuneet, ja nykyään törmään aivan uusiin naamoihin.) Sen jälkeen liikkeellä olimme vain minä ja kaupungin rotat. Tänään tapasin oikein kookkaan yksilön, kun taas toissapäivänä (silloinkin neljältä aamulla) näin vain aivan pienen tapauksen. Venetsialaisia rottia kutsutaan muuten nimellä pantegana. Yleensä ne mielletään juuri niiksi kookkaiksi tapauksiksi. Onneksi ne pelkäävät ihmisiä, en nimittäin haluaisi saada rottalaumaa kimppuuni.

Marraskuu on siis alkanut. Tämä kuu tuo mukanaan kylmempää ilmaa, sumuisia aamuja ja acqua altaa. Sekä sumu että acqua alta aiheuttavat joitakin muutoksia vaporetto-liikenteeseen. Toisin sanojen kaikki linjat eivät kulje normaalisti ja ne, jotka kulkevat, ovat yleensä myöhässä. Jos ei tähän mennessä ole vielä tullut selväksi, en ole syys- enkä talvi-ihminen. Marraskuussa työtahti hiljenee niin, että ehkä ehdin hieman nauttiakin tästä kuusta. Ja vaikka laittaa ruokaa. Ja leipoa. Ilmojen viilennyttyä ruokahalu on taas palannut, joten talvikilojen kerrytys voi taas alkaa. Taidanpa tästä mennä tutkimaan kaappeja, josko sieltä löytyisi ainekset jonkin herkun valmistukseen.

Syksyisiä kuulumisia

Hirvittävän nopeasti on tämäkin kuukausi kulunut. Tuntuu, että vastahan lokakuu alkoi. Turismikausi alkaa hiljalleen Venetsiassa hiljentyä, joten sitä mukaa työtkin vähenevät. Kohta täytyykin alkaa katsella uusia mahdollisuuksia ensi vuodelle. Ei kuitenkaan vielä, sillä saa nähdä onko ensi viikollakaan yhtäkään vapaapäivää. Sitä paitsi vihaan työnhakua. Tänään minulla oli kuitenkin vapaapäivä. Tuli kyllä tarpeeseen, sillä töitä on tehty taas aamusta iltaan. Eilen nukahdin kotimatkalla vaporettoon, ja vielä aamullakin joka paikkaa kolotti. Voi sitä onnea, kun herättyäni tajusin, että kelloja oli käännetty tunnilla taaksepäin, joten vapaapäivässäni olikin yksi tunti enemmän.

Venetsiassa on selvästi jo syksy. Usempana aamuna on ollut sumuista (mikä aiheuttaa pientä jännitystä aamuihini, sillä yleensä työmatkoilla käyttämäni vesibussi ei kulje sumussa). Vesi on noussut pariin kertaan yli maagisen 80 cm rajan, mikä siis tarkoittaa sitä, että Pyhän Markuksen torilla on parissa kohdassa pienet lätäköt. Asteita on päivisin ollut 15-20, mutta paksut vaatteet ovat itselläni olleet käytössä jo pidemmän aikaa. Hiukan vain huolestuttaa, että mitenkähän sitten talvesta selvitään. Se on sitten sen ajan murhe.

Tänään juostaan Venetsian maratonia. Tai ehkä viimeiset juoksijat ovat jo päässeet maaliin (en viitsi mennä katsomaan, näkyykö maratoonareita vielä ikkunasta). Itse olen löhönnyt tyytyväisenä kotona. Kilpailua varten Zatteren ja Riva degli Schiavonin rantakatujen siltojen yli on asennettu pitkät liuskat, joita pitkin on helpompi juosta. Noita liuskoja pitkin on myös lastenvaunujen ja pyörätuolien helpompi kulkea aina alkukevääseen saakka, ne nimittäin jätetään paikoilleen vielä karnevaaliajankin yli. Sen sijaan Canal Granden yli rakennettu silta poistetaan kyllä saman tien, kunnes se asennetaan taas seuraavan kerran vajaan kuukauden päästä joitakin metrejä lännemmäksi Santa Maria della Saluten juhlaa varten.

Nyt aion jatkaa vapaapäivästäni nauttimista. Tai no todellisuudessa kirjoitan muutaman raportin tämän viikon töistä, valmistelen ensi viikon töitä ja silitän kauluspaitoja. Mutta ainakin voin olla rauhassa kotona villasukat jalassa ja juoda teetä. Täytyy katsoa, josko keittiössä olisi vaikkapa ainekset muffinsien tekoon. Hyvää sunnuntai-iltaa!

Julkisen liikenteen lakko 18.10.2013

Aika ankeaa, että monen viikon blogihiljaisuuden jälkeen palaan vain pikaisesti kertomaan, että huomenna on taas tiedossa julkisen liikenteen 24 tunnin lakko. Vesibussit kulkevat vain taatakseen yhteydet saarille, kun taas mantereen puolella bussit liikkuvat klo 6-9 ja klo 16.30-19.30. Jännityksellä odotan, käykö kutsu töihin, vai saanko lakkoilla rauhassa kotona.

Lokakuu on jatkunut suurin piirtein yhtä kiireisissä merkeissä kuin syyskuukin. Vielä kuukauden verran pitäisi jaksaa, niin sen jälkeen alkaa turismikausi olla taas tältä vuodelta ohi. Viikonlopuksi on tiedossa taas mukavia hommia, tosin myös hieman saksaksi työskentelyä, mikä ei kuulu suuriin suosikkeihini. Olen tämän vuoden aikana moneen kertaan todennut, että olisi pitänyt poistaa saksa osaamieni kielten listalta, sillä saksaksi työskentely tuntuu aina yhtä vaivalloiselta. Varsinkin, kun tässä vuoden aikana ei ole yhtään tullut "harjoitus tekee mestarin" -olo. Tiedossa on kuitenkin kivoja hommia, joten eiköhän se hiukan kompensoi tuota kieliasiaa.

Tänään jouduin taas pohtimaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä acqua alta -asiaa. Tiesin joutuvani kulkemaan tänään Venetsian matalimmissa paikoissa veden ollessa korkeimmillaan, mutta ongelmia ei onneksi ollut. Toissayönä näin jo unta veden noususta varoittavista sireeneistä. Vedenkorkeuden noustessa kulkua helpottamaan kehitetyt puupenkit (passerelle) on nostettu jo muutama viikko sitten esiin. Normaalitilassa ne ovat pinoissa, joista ne on sitten helppo levittää kulkureiteille. Vielä niitä ei ole pahemmin tarvittu. Itse suosin aina kumisaappaita. Niillä pääsee liikkumaan nopeammin, sitä paitsi onko mitään parempaa kuin kumisaappaat, joissa on fleece-vuori?! Olen ehdottomasti kesäihminen, mutta onhan syksyssä sentään jotain hyvää.

Lisätietoa huomisesta lakosta:

http://www.actv.it/scioperodi24ore

Syyskuun kuulumisia

Täällä ollaan edelleen. Syyskuu on ollut töiden puolesta todella kiireinen, joten en ole tänne ehtinyt/jaksanut kirjoitella. Nytkin ilmoittelen itsestäni ihan näin pikaisesti ennen kuin työt taas kutsuvat. Syyskuun kuulumiset voi tosin niputtaa töitä-töitä-töitä-etiketin alle.

Syyskuu on siis ollut todella rankka. Edellisen postauksen jälkeen minulla on ollut kaksi vapaapäivää ja kahtena olen ollut kipeänä kotona. Onnistuin hankkimaan ensimmäisen syysflunssan kuumeineen sopivasti ennen koko vuoden kiireisintä viikonloppua. Onneksi sain potea nuo pari päivää rauhassa kotona, niin jaksoin paremmin tuon ajan. Viime viikon perjantaina olin nimittäin töissä 12 tuntia, ehdin nukkua 3 tuntia, lauantaina tein töitä 14 tuntia ja nukuin vajaa 4 tuntia ja sunnuntaina olin töissä vielä 10 tuntia. Sunnuntai-iltana ei ainakaan ollut ongelmia saada unen päästä kiinni...

Onneksi suurin osa työpäivistäni on oikein mukavia. Pidän kovasti työkavereistani ja tapaan päivittäin paljon uusia ihmisiä. Syyskuun alussa minulla oli yksi elämäni hauskimmista työpäivistä, kun vietin kokonaisen illan viiden todella mukavan ihmisen kanssa. Syyskuun ensimmäiseen puoliskoon kuului myös visiitti viitenä päivänä putkeen samalle gondoliasemalle. Gondolieerit pohtivatkin jo, että pitäisiköhän heidän palkata minut, kun joka tapauksessa olin siellä jatkuvasti.

Olen viime aikoina pohtinut kovasti integraatiota (tai en kyllä oikeastaan kovasti, koska ei siihen ole ollut aikaa, mutta kuitenkin...). Viime vuonna tunsin oloni vielä hieman ulkopuoliseksi, kun vietin pääosan ajastani kotona gradun parissa. Tänä vuonna olen vihdoin alkanut tuntea olevani yksi paikallisista. Se ei muuten ole helppoa vaaleahiuksiselle ja sinisilmäiselle tytölle, jolla on vielä outo vieraskielinen nimi. (Hiukseni ovat muuten oikeasti vaaleanruskeat, mutta italialaisten standardien mukaan olen blondi.)

Niin oudolta kuin se voi kuulostaakin, tunnen suurta tyytyväisyyttä, kun ihmiset puhuvat minulle Venetsian murretta. Se on itselleni tärkeä merkki siitä, että minua pidetään paikallisena, osana samaa ryhmää, johon puhuja kuuluu. Täytyy myös sanoa, että ymmärrän paremmin Venetsian murretta kuin italiaa Etelä-Italian aksentilla puhuttuna. Eilen puhuin nimittäin puhelimessa erään etelä-italialaisen miehen kanssa. Oikeasti hän oli todennäköisesti Rooman korkeudelta, eli ei edes kovin etelästä (korvani erottaa lähinnä pohjoisen aksentin muista aksenteista). Olin täydessä vaporetossa, eikä puhelinyhteys ollut kovin hyvä, ja minulla oli pieniä vaikeuksia ymmärtää, mitä mies minulle sanoi, vaikka hän italiaa puhuikin. Hetkeä myöhemmin juttelin erään laukunkantajan kanssa, joka noin minuutin jälkeen vaihtoi huomaamatta Venetsian murteeseen, eikä minulla ollut pienintäkään ongelmaa ymmärtää häntä. Menikin jonkin aikaa ennen kuin edes tajusin, että hän oli vaihtanut murteeseen. Laukunkantajat, taksikuskit ja gondolieerit, joita tapaan töiden puolesta paljon, eivät olekaan varsinaisesti kuuluisia puhtaan italian puhumisesta. Murre taitaa olla suurimman osan äidinkieli, joten he joutuvat hieman keskittymään italiaa puhuakseen. Minulle on onneksi aivan sama, kumpaa he puhuvat, vaikka vastaankin aina italiaksi.

Syksy alkaa tehdä tuloaan Venetsiaan. Kuluneella viikolla aamut ovat olleet todella viileitä, mutta päivisin on päästy 20-25 asteen lämpötiloihin. Tänään tihuttelee vettä ja huomisesta alkaen on luvattu kylmempää ilmaa. Tuttuun tapaan minulla on jo jalat ja kädet aivan jäässä, ja harkitsen ottavani sormikkaat ja sukkahousut käyttöön. Kaulahuivi on roikkunut kaulassa jo parin viikon ajan. Täytynee pian vaihtaa vaatekaapin sisältö syys- ja talvivaatteisiin, kunhan minulla on seuraava vapaapäivä. Näyttää tosin siltä, että sitä saa odottaa vielä ainakin pari viikkoa.

Sadetta ja yllätyksiä

Yleensä elokuu on Venetsiassa aivan yhtä kuuma kuin heinäkuukin, mutta tämä vuosi tuntuu olevan hieman erikoinen. Pari päivää sitten kyllä valitin siskolle, kuinka täällä ilma on viilentynyt, kunnes tajusin, ettei 30 astetta ehkä olekaan niin kylmä. No, nyt on ihan oikeasti jo viileämpää. Ei ehkä päästä edes hellelukemiin ennen kuin loppuviikosta.

Kesällä lämpötila laskee helposti, jos sataa. Eiliselle oli luvattu sadetta, mutta koko iltapäivän aurinko paistoi. En siis tietenkään tajunnut illalla ottaa sateenvarjoa mukaan töihin lähtiessäni. Harmi vain, että vietinkin sitten reilun tunnin kaatosateessa ulkona työskennellessäni. Minulla oli nimittäin missio. Työkaverini oli tuonut minulle Suomesta siskoni kokoaman paketin ja se piti ehdottomasti saada.

Kyseessä oli selvästi seikkailuhenkinen paketti, sillä se lähti liikkeelle Helsingistä, matkusti Lappiin aina Norjaan ja Jäämerelle asti, palasi Suomen puolelle pysähtyen Saariselällä, käyden Levillä ja palaten taas Helsinkiin. Helsingistä tämä reissaaja lensi Italiaan, Veneton maakuntaan, josta se vielä matkusti jokiristeilyllä Venetsiaan. Paketin sisältöä oli pakko päästä tutkimaan heti kotimatkalla vaporetossa. Sieltä löytyi mm. pätkiksiä, rannekoruja ja ristikkolehti siskolta, siskonpojan piirustus, tädin kutomat villasukat ja isän mukaan sujauttamat italialaiset postimerkit. Minua oli muistettu niin monen ihmisen toimesta, että läpimäristä vaatteista huolimatta sydäntä lämmitti. Kiitos!

Elokuvissa

Viime viikolla kävimme San Polon ulkoilmaelokuvateatterissa. Tänä vuonna päädyimme katsomaan elokuvan "The Great Gatsby - Kultahattu".  Jotenkin tänäkin vuonna nuo ulkoilmanäytökset ovat menneet vähän ohi. Melkein kuukauden verran niitä on jo näytetty, mutta nyt vasta pääsimme ensimmäisen kerran käymään. Jotenkin vähän hölmöä, koska muut itseäni kiinnostavat elokuvat on jo näytetty, ja viimeiseen viikkoon mahtuvat esimerkiksi ne ainoat kaksi elokuvaa, jotka olen jo nähnyt.

Pidin elokuvasta kovasti, ja se sopi erinomaisesti ulkoilmateatterin tunnelmaan. Harmi vain, etten ollut ottanut pitkähihaista mukaan, koska toinen puolikas menikin kylmästä hytistessä. Näin se vain on joka kerta. Joko on kylmä tai kuuma, tai sitten pitäisi päästä vessaan. Tuntuu siltä, että suurin osa käyntikerroista on mennyt johonkin tällaiseen "ongelmaan". Joka vuosi tuonne on silti pakko päästä, eikä kyllä koskaan ole kaduttanut.

Kuukausi italialaista lakkoa

Nyt on kuukausi takana julkisen liikenteen italialaista lakkoa. Työntekijät noudattavat pilkulleen nopeusrajoituksia muiden säännösten mukana, joten vesibussien aikataulut ovat lähinnä suuntaa-antavia. Ensimmäinen viikko meni vielä ihan hyvin, mutta nykyään seuraavan vesibussin tuloajasta ei ole mitään tietoa. Joskus vaporetto tulee pysäkille täsmällisesti, kun taas toisina kertoina vuoroja jää kolmekin välistä. Ensimmäisessä tilanteessa onkin todennäköisempää, että kyseessä on jonkin edellisen vuoron vesibussi, joka vain sattuu tulemaan sopivasti 10 tai 20 minuuttia myöhässä. Erikoisinta tässä onkin se, että jos vesibussin vuoroväli on 10 minuuttia, niin silloinhan vesibussia ei pitäisi koskaan joutua odottamaan kymmentä minuuttia pidempään, koska vesibussien noudattaessa nopeusrajoituksia pitäisi kaikkien vuorojen olla saman verran myöhässä.

Kotoa lähtiessä tilanne ei ole kovin huono, sillä ikkunasta näkee molempiin suuntiin noin 10 minuuttia etukäteen, milloin vesibussi tulee omalle pysäkille. Toista se on odottaa puoli tuntia auringon alla täysillä pysäkeillä, kun lopulta saman linjan vaporettoja tulee pysäkille neljä peräkkäin. Eniten tässä ärsyttää se, että julkinen liikenne toimi aiemmin Venetsiassa minuutilleen. En ollut missään nähnyt yhtä hyvää julkista liikennettä. Nyt tämäkin onni on mennyttä.

Todellisuudessa en ole tästä lakosta mitenkään erityisesti kärsinyt. Kyllä ne vesibussit sieltä aina jossain vaiheessa tulevat. Venetsiassa ei voi olla kiire, koska vedestä johtuen kaupunki toimii aina hieman muita hitaammin. Jos on oikeasti kiire, niin kannattaa luottaa vain omiin jalkoihin. Niillä pääsee varmasti perille. Aikaisina aamuina hieman kuumottaa, että ehtiikö töihin, kun herätyskelloa ei haluaisi ihan hirveästi aikaisemmaksi laittaa. Normaalitilanteessakin lähden nimittäin kotoa 1½ tuntia ennen työvuoron alkua. Tähän mennessä en ole kertaakaan myöhästynyt, mutta ei sitä koskaan tiedä.

Tukalaksi tilanteen tekevät nuo aurinkoisilla paikoilla venyvät odotukset. Lämpötila on nyt pidempään ollut yli 30 astetta. Loppuviikosta ilma vielä lämpenee. Sunnuntaille luvataan 36 asteen lämpötilaa, mikä tarkoittaa ilmankosteuteen yhdistettynä 39 asteen tuntumaa. Varjossa. Samaa ensi maanantaille, kun taas muuten tällä viikolla selvitään astetta, paria vähemmällä. Jatkuvasti on kuuma ja hiki, mutta minä nautin. Kerään tätä lämpöä varastoon ensi talvea varten. Vettä pitäisi kuitenkin juoda enemmän. Jossain vaiheessa alkaa nimittäin kuumassa tulla huono olo. Itse pidän sitä merkkinä nestevajeesta. En tiedä, onko se oikeasti syynä heikkoon oloon, mutta ainakin kylmää juomaa nauttiessa olo paranee. Venetsian useat vesilähteet ovat kovassa käytössä, sillä näillä asteilla jo vartin jälkeen vesipullon sisältö on haaleaa, ellei jopa kuumaa. Vesilähteiden vesi on siis juomakelpoista, ellen ole sitä jo täällä mainostanut. Juomakelpoista ja ihanan raikasta!

Täällä ollaan

Onpas taas tullut pitkä tauko tähän kirjoittamiseen, enkä nytkään jaksa oikein keskittyä. Täällä on nautittu vihdoinkin saapuneista lämpimistä ilmoista rannalla, tai sitten kärsitty vihdoinkin saapuneista lämpimistä ilmoista töissä. En muista, milloin ihoni olisi ollut yhtä tumma kuin nyt. Eri ulkoilukerroilta kerätyt erimuotoiset pallot ja raidat ovat hiljalleen muuttuneet tasaisemmaksi rusketukseksi. Ehkä se on kesän lopussa jo ihan oikeasti tasainen.

Lämpötilojen noustessa yli kolmenkymmenen saimme luvan olla töissä ilman jakkua. Aika suuri helpotus, vaikka hiki alkaa virrata jo ennen kuin pääsee töihin saakka. Olen törmännyt kummalliseen ongelmaan. Lyhythihaiset, valkoiset kauluspaidat vaikuttavat olevan katoava luonnonvara. Miehille löytyy helposti kaikenlaisia kauluspaitoja, mutta naisten valkoiset kauluspaidat ovatkin hankalampi tapaus. Lähimmäksi pääsin sovittamalla 14-vuotiaille tytöille tehtyä paitaa, mutta se ei kuitenkaan istunut hyvin. Operaatio kauluspaita jatkuu siis edelleen. Siihen asti käärin hihoja ja kärsin.

Tänään on ollut viileämpää. Emme tainneet päästä edes hellelukemille. Sopiva ilma asioiden hoitamiseen vapaapäivänä, mutta liian kylmää rannalle. Torstaina heitin talviturkin. Kesäkuussa! Aamupäivästä vesi oli vielä kylmää, mutta iltapäivällä se oli lämmennyt niin paljon, että tarkenin uida pidempäänkin. Eilen vesi oli taas jääkylmää.

Kun Venetsiassa on lämmintä, on oikeasti lämmintä. Kun asteita on yli 30, on olo todellisuudessa huomattavasti tukalampi kuin mitä lämpötila antaisi olettaa. Tämä johtuu kaupungin hurjasta ilmankosteudesta, joka saa kesällä lämpötilan tuntumaan huomattavasti lämpimämmältä ja talvella taas vastaavasti kylmemmältä. Kuuma ilma ei siis täällä tunnu paahtavalta, vaan enemmänkin sellaiselta kuuman höyrysaunan tapaan hiostavalta. Kuumalla ilmalla parhaita paikkoja ovat ranta, ilmastoidut ostoskeskukset mantereen puolella tai tarvittaessa vaikka kirkot. Italian kirkoissa kannattaa kuitenkin muistaa se, että vaatteiden pitäisi peittää myös hartiat ja polvet, joten kirkko ei todellisuudessa välttämättä ratkaise lämpötilaongelmaa.

Ennen lämpötilojen nousua kävimme muuten vielä uusissa biennaalin sivunäyttelyissä, ja tällä kertaa muistin ottaa kamerankin mukaan. Voisin yrittää laittaa lähipäivinä muutamia kuvia tännekin. Lauantaina Venetsiassa järjestettiin "art night", joten kaupunki oli täynnä erilaisia tapahtumia ja monet museot olivat illalla auki. Kadut olivat myöhään illallakin täynnä ihmisiä. Työpäivän jälkeen väsytti niin paljon, etten jaksanut paljoa kierrellä. Kävimme kuitenkin San Trovason squeroa (gondoliveistämöä) vastapäätä sijaitsevassa Officina delle Zatteressa ja Guggenheimin museossa. Guggenheim menee monen muun taidemuseon kanssa siihen sarjaan, etten maksaisi siitä, sillä en osaa arvostaa nykytaidetta riittävästi. Taiteesta enemmän ymmärtävien kyllä kannattaa varmasti käydä katsomassa museon dalìt ja pollockit. Itse olin kuitenkin tyytyväinen, että pääsin siellä käymään. Tuli vain mieleeni, että ala-asteen (vai onkos se nykyään alakoulu?) taideopetukseen voisi yhdistää enemmän nykytaidetta. Oma taiteellinen alemmuuskompleksini olisi varmasti helpottanut, jos olisin nähnyt enemmän nykytaidetta lapsena.

Eipä tässä tällä erää sen kummempaa. Toivottavasti saan kirjoitustahdin taas hiukan tiuhemmaksi. Vaikka eipä täällä nyt kummempaa ole viime viikkoina tapahtunut. Aurinkoa, töitä ja taidetta. Niistä on hyvä kesä tehty.

Ensikosketus taidebiennaaliin

Satuimme eilen poikkeamaan Ca' Foscari -yliopiston päärakennuksen sisäpihassa olevaan taideteokseen. Ihmettelimme hetkisen verkkopusseihin suljettuja muovikorkkeja, minkä jälkeen kävelimme sisään videohuoneeseen, jonka seinillä ja katossa lilluivat muovikorkkipussit. Huoneen toisella puolella sijaitsivat selitykset. Kyseessä oli kannanotto valtamerissä lilluvia "muovisaaria" vastaan. Täytyy sanoa, että aivan aluksi mieleeni tuli, että juuri tästä syystä en ole koskaan mennyt katsomaan biennaalia. Teoksen perustelut nähtyäni se alkoikin avautua aivan uudella tavalla.

Kun aiemmin pohdin, että ovatkohan kaikki biennaaliin liittyvät näyttelyt maksullisia, niin tämä ainakin oli täysin ilmainen. Jotenkin on kyllä mukavaa, että saattaa päiväkävelyn lomassa aivan sattumalta törmätä tällaisiin teoksiin, jotka laittavat miettimään. Päiväkävelyt ovat muuten kyllä edellisiä kuukausia ahtaampia, sillä Venetsian kapeat kujat ovat todella täynnä ihmisiä. Väkijoukoista ahdistuville tämä ei ole todellakaan parasta aikaa Venetsiassa käymiseen.

Parasta aikaa tämä ei tänä vuonna ole muutenkaan. Edelleen sataa ja on koleaa. No, kyllä asteita on tasaisesti 20 kieppeillä, mutta viileältä tuntuu. Tänään paistoi kyllä päivällä aurinko, mutta töistä päästyäni alkoi taas tihuttaa. Hiukan kateellisena olen katsonut uutisia Lapin 30 asteen helteistä.

Niin, unohdin muuten sanoa, että se San Giorgion saarella oleva vaaleanvioletti, raskaanaoleva, 12-metrinen, alaston nainen on myös kädetön. Se on sitä taidetta.

Joskus kannattaisi olla ruotsalainen

... esimerkiksi silloin, jos jääkiekko kiinnostaa ja sattuu olemaan Italiassa jääkiekon MM-kisojen aikana. Sport Italia 2 -kanava on nimittäin tainnut näyttää kaikki Ruotsin pelit näiden kisojen aikana. Itseäni ei jääkiekko kovin paljoa kiinnosta, mutta MM-kisoista olen yleensä katsonut Suomen pelit, jos olen ollut sopivaan aikaan kotona. Tämän päivän Suomi-Slovakia-peli näytetään täällä suorana, joten taidan hyödyntää tämän harvinaisen tilaisuuden.

Euroviisujakin on alettu täällä näyttää. Saatan olla väärässä, mutta muistaakseni tämä ei ole aiempina vuosina ollut mikään itsestäänselvyys, eihän Italiakaan ole viisuihin aina osallistunut. Paljon tärkeämpänä pidetään San Remon musiikkifestivaalia, sillä moni italialainen kuuntelee vain italialaista musiikkia, jonka sanoituksetkin ymmärtää. Taitaa tuo Euroviisujen kielipolitiikka saada italialaiset varuilleen, kun laulut eivät olekaan italiaksi.

Ruotsalaisista tulikin mieleeni, että kävin pari päivää sitten lähikirjastossa. Viimeisen vuoden aikana olen kyllä käynyt useampiakin kertoja kirjastoissa, mutta graduasioissa, joten käyntini ovat keskittyneet niihin kirjastoihin, joista ei varsinaista iltalukemista löydy. Tai no, jos haluaa sellaista lukemista, jonka avulla nukahtaa helposti, niin ehkä sitten... Mutta niin, ruotsalaiset siis liittyivät tähän siten, että parin Andrea Camillerin Montalbano-dekkarin lisäksi tarttui mukaan myös yksi Henning Mankell.

Olen dekkareiden suurkuluttaja, koska ne ovat yleensä sopivan keveitä ja viihdyttäviä. Kestosuosikkejani ovat nämä Andrea Camillerin Montalbanot, joita löytyy myös Suomen kirjastoista ja niistä tehtyjä tv-elokuvia näytetään muistaakseni välillä Ylen kanavilla. En osaa sanoa kirjojen käännöksistä, mutta alkuperäiskielellä luettuina ne ovat viihdyttäviä myös Camillerin kehittämän sisilialaisen pseudomurteen takia. Italiantaitoisten ei kannata turhaan säikähtää, koska muutaman perussanan opittua on tämän "murteen" lukeminen helppoa. Pienet, sinikantiset Montalbanot (Sellerio-kustantamo) ovat myös käteviä kokonsa takia. Puolentoista tunnin työmatka sujuu hetkessä, kun on kirja seurana.

Venetsiassa asuvalle (tai Venetsiasta haaveilevalle) sopivia dekkareita ovat tietysti Donna Leonin Brunetti-kirjat. Näitä löytyy Suomesta niin suomeksi kuin englanniksikin. Leonin dekkareita ei ole käännetty italiaksi, mikä on harmi, koska itse lukisin mielelläni Venetsiaan sijoittuvista tapahtumista italiaksi (tai Venetsian murteella). Käännöskiellosta on liikkunut erilaisia huhuja. Yhden mukaan Leon pelkää ongelmia kirjoissa esiintyvän yhteiskuntakritiikin vuoksi, kun taas toisen mukaan Leon ei halua tulla tunnetuksi kotikaupungissaan. Mitä tulee tuohon yhteiskuntakritiikkiin, ei se mielestäni ole mitenkään sen kummempaa kuin että kirjoissa saattaa esiintyä henkilöhahmoina esimerkiksi korruptoituneita poliitikkoja, tai että Brunetti huokaa, että jotkin julkiset työt eivät tunnu koskaan etenevän. Ennemmin kuin järkyttävää kaupungin haukkumista sanoisin kyseessä olevan tiettyjen, venetsialaistenkin hyvin tuntemien epäkohtien huomioiminen. Mitä tulee tuohon kuuluisuuteen, niin Leon ainakin jossain vaiheessa opetti Venetsian yliopistossa, joten ehkä hän halusi opiskelijoiden tuntevan hänet enemmänkin opettajana kuin kirjailijana.

Tuo lähikirjasto avasi nyt aivan uuden maailman. Kyseessä on pieni, mutta omasta mielestäni hyvin sekavasti järjestelty kirjasto. Jotenkin kirjat oli järjestetty kovin epämääräisellä tavalla, mutta varmasti sieltä oikeat kirjat löytyy, jos vain tietää, mitä hakee. Itse ehdin pikakäynnillä kartoittaa Camillerit, Mankellit ja Larssonit, joten eiköhän näillä tiedoilla tarpeen tullen vähän aikaa pärjätä. Seuraavalla kerralla taidan mennä kirjastoon vähän aiemmin, jotta ehdin kunnolla kierrellä ennen sulkemisaikaa.

Tämä kirjastointo oli odotettavissa, kun pääsin gradusta eroon. Olen aina lukenut valitettavan vähän opiskeluaikoina. Kouluaikoina luin lähinnä kesälomilla ja sama tahti on jatkunut opiskeluvuosina. Muun kirjallisuuden lukeminen on saanut jotenkin syyllisen olon aikaan, kun oikeasti olisi pitänyt lukea niitä koulukirjoja. Kirjastokäynti kuului siis tähän uudesta vapaa-ajasta nauttimiseen. Gradumateriaalit on siivottu pöydältä pois ja vaatekaapissakin on tehty vaihdos talvesta kesään. Tänään on kyllä satanut kaatamalla, joten aivan kesäisiksi ei vielä kannata ryhtyä. Samaa on nimittäin luvattu vielä viikoksi. Onneksi nyt on kotona kirjoja, joiden parissa voi viettää monta sadepäivää, ja jääkiekkoakin voi tänään katsoa. Ei täällä ole siis mitään hätää!

Kun vapaa-aika on oikeasti vapaa-aikaa

Syntymäpäivät ja vappukin menivät vielä gradun parissa ahertaessa, mutta nyt työ on vihdoin palautettu ja voi hengähtää helpotuksesta. Olo on aika kummallinen. Koko ajan on sellainen tunne, että jotain pitäisi tehdä. Vuosien jälkeen pitää varmaankin opetella uudestaan, että vapaa-aika on todellakin vapaa-aikaa. Silloin ei täydy tehdä mitään, jos ei huvita. Vuosien opinnot ovat kasassa, mutta olo on oikeastaan aika haikea. Gradun tekoa en kaipaa kyllä lainkaan. Minua ei ole tehty yksin opiskelemaan, vaikka loppuvaiheessa (tapojeni mukaisesti silloin, kun aikaa oli enää liian vähän jäljellä) ehdinkin hieman innostua. Kursseja ja yliopistoelämää jään kyllä kaipaamaan. Hyviä vuosia on takana.

Nyt voikin sitten keskittyä töihin ja siitä vapaa-ajasta nauttimiseen. Kirjastossa pitäisi käydä (ihan niin kuin niitä ei olisi viime aikoina nähtykään), jotta saisi jotain lukemista. Sellaista, joka ei liity opintoihin lainkaan. Oikeastaan vaikeampi tehtävä kuin luulisi. Tällä hetkellä yöpöydällä on Jane Austinin Järki ja tunteet italiaksi. Sitäkin lukiessa tarinaa enemmän huomio kiinnittyy niihin asioihin, joita gradussani tutkin. Eipä tuo kyllä haittaa, kunhan en nyt keksi jotain järkyttävän hienoa uutta teoriaa, jota en tajunnut graduun laittaa. Sepä vasta ärsyttäisi.

Gradun palautuksen jälkeen otin kevyen laskun työelämään kuuden päivän työputkella. Kiva päästä vihdoin ihmisten pariin ja jotain konkreettista tekemään. Tänään olin muuten Helsingissä rakennetussa laivassa sisällä. Tiistaina vien näillä näkymin suomalaisia risteilymatkustajia päiväretkelle. Ja vielä sanovat, ettei suomesta ole hyötyä ulkomailla! Kielitaidosta on tullut uusi valttikorttini työelämässä. Olen jättänyt turhat häpeilyt siitä, etten osaa jotain kieltä täydellisesti, joten pystyn työskentelemään viidellä kielellä. Virkamiesruotsin suoritus ei saa minua laskemaan sitä mukaan työkieliini, koska on kulunut aivan liian kauan siitä, kun oikeasti pystyin ruotsia puhumaan. Lukioranska ei myöskään minua vakuuta, vaikka ranskaa eilen pariin kertaan sönkkäsinkin. Niin ja osa graduni lähdemateriaalista oli ranskaksi, mutta se onkin toinen tarina.

Ilmat alkavat hiljalleen lämmetä. Tänäänkin ollaan hellelukemissa, vaikka aamulla oli niin sumuista, ettei ikkunasta nähnyt ulos, ja päiväksi oli luvattu sadetta ja ukkosta. Nyt kyllä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Epävakaisuus taitaa olla viimeaikaisen sään sana. Tällekin viikolle on taidettu luvata sadetta suunnilleen joka päivälle, mutta jos sadepäivät ovat tällaisia, niin antaa tulla vaan. Kunhan vihdoin opin rentoutumaan vapaa-ajalla, niin loppukevät ja kesä taitavat sujua pääosin ulkona. Vuosi tässä onkin kyhjötetty sisällä konetta tihrustaen, joten ehkä on jo aikakin!

Hiljaiseloa

Kovin on ollut hiljaista tässä blogissa viime aikoina. Gradua yritetään viimeisillä voimilla vääntää loppua kohti, joten viikot kuluvat lähes yksinomaan sen parissa. Viikonloppuisin uskaltaa irroittautua gradusta, mutta silloinkin saattaa käydä niin kuin pari päivää sitten, kun "ekologisen sunnuntain" kunniaksi nettiyhteyskin päätti sanoa itsensä irti. Ehkä tänne tulee useammin päivityksiä sitten, kun gradu saadaan vihdoin käsistä.

Paitsi että... kevät on vihdoin saapunut! Kotona ei oikein tee mieli kyhjöttää, kun aurinko paistaa. Ilmat ovat lämmenneet melkein hellelukemiin (pitäisiköhän villakangastakista kohta luopua?!) ja luontokin näyttää aivan erilaiselta kuin muutama viikko sitten. Ei sillä, että Venetsiassa hirveästi luontoa näkisi, mutta lauantaina vietimme iltapäivää San Giulianon puistossa ja siellä oli oikein keväistä. Kyllä tätä on odotettu!

Viikonloppu sujuikin melkein kokonaan ulkona auringonpaisteessa. Sunnuntaina päädyimme päiväkävelyllä vanhoille suolamakasiineille (Magazzini del sale) lähelle Punta della Doganaa. Täällä järjestetään jatkuvasti ilmaisia näyttelyitä, joita on kiva piipahtaa ohikulkiessa katsomaan. Tällä hetkellä soutuseura Bucintoron tiloissa on esillä kolmen taiteilijan teoksia. Pidin erityisesti Maurizio Vezzolin ruokakuvista (mauriziovezzoli.com). Tarkemmin sanottuna Vezzolin osuus näyttelystä käsitti valokuvia eri ruoka-aineista, lähinnä hedelmistä ja vihanneksista. Suosittelen kaikille muille, paitsi nälkäisille kasvissyöjille. Näyttely on auki 28.4. asti maanantaita lukuunottamatta kaikkina päivinä klo 11-19.

Tänään posti toi yllätyspaketin. Pätkisvaraston täydennys kehittänee kärsivällisyyttä pitkällä matkalla yrttitarhuriksi. Parempi olisi siemenistä saada jotain kasvamaan, sillä tilli on täällä käytännössä tuntematon käsite. Tai no, keittokirjat ja ruokalehdet saattavat kyllä tämä mystistä yrttiä resepteihinsä lisäillä, mutta Venetsian kaupoissa ei tällaista kummallisuutta kyllä tunneta. Jos ei tillit lähde kasvamaan, niin askelmittarilla voi ainakin laskea, kuinka pitkälle pitää vaeltaa tilliä löytääkseen. Kiitos sisko, kun kuuntelet, huomioit ja muistat vielä höpötysten keskeltä pikkusiskon toiveet ja unelmat!

Diluvia

Sataa sataa ropisee... Tänään on taas satanut koko päivän. Maaliskuun aikana meitä on ilostuttanut yhteensä 11 sadealuetta. Keskimäärin joka toinen päivä on siis satanut. Alkaisi vähän kyllästyttää. Tänä yönä kaikkien iloksi vedenkorkeuden ennustetaan nousevan 125cm korkeuteen, joten Pyhän Markuksen aukiolla pääsee taas kahlaamaan. Vettä tulee kyllä taivaaltakin sellaista tahtia, että kahlaamisesta voi puhua joka tapauksessa.

Venetsia ei sateella ole kovin mukava kapeista kaduista johtuen. Kapeissa kaduissa ei sinällään ole ongelmaa, kunhan oma sateenvarjo mahtuu niitä kulkemaan. Venetsialaiset ovat tietysti kapeiden kujien ja sateenvarjojen yhdistelmään tottuneet, joten he painelevat samaa tahtia kallistaen ohitustilanteissa varjoa kujan reunaa kohti. Valitettavan moni turisti ei sen sijaan ymmärrä sitä, että jos kujat ovat kapeita, eivät ne sateella ainakaan levene. Näin ollen ihmiset nostelevat sateenvarjoja ylös-alas (yleensä molemmat osapuolet samaan suuntaan), pysähtyvät yhden hengen levyisille kujille varjoineen tai tukkivat kokonaisia katuja pysähtyen katettuihin kohtiin. Tänään näin niin pahasti kastuneita ihmisiä, että ymmärrän kyllä tuon katoksen alle pysähtymisen (vaikkei sade koko päivän aikana kyllä tauonnut, joten eipä siitä varsinaisesti hyötyä ollut), mutta sitä voi vaikka pysähtyä kadun reunaan, mieluiten kaikki samalle puolelle, eikä siten, että pari ihmistä tukkii koko tien. Miten niin hermot kireällä?!

Pääsiäisohjelmaa ei tälle vuodelle ole suunnitteilla. Sää ei oikein innosta, eikä kyllä muutenkaan. Ensi vuonna sitten. Hyvä puoli tässä säässä on tietysti se, että kirjastoon sulkeutuminen ei ärsytä yhtä paljon kuin auringon paistaessa. Gradun viimeistely onnistuu jotenkin paremmin näin. Saisi se kevät silti tulla. Pääsiäisen kunniaksi mämmiä en kaipaa, mutta Mignon-munan söisin mielelläni. Viime vuodelta jäänyt tapaus hikoili kesän aikana niin pahasti, etten uskalla siihen koskea, vaikka se työpöydällä odottelisikin. Eräästä reseptilehdestä löytyi muuten ohjeet Mignon-munan tekemiseen. Tai siis vastaavasti täytetyn suklaamunan tekemiseen. Niin epätoivoinen en kyllä ole. Kasvispiirakka ja mausteiset omenamuffinsit saavat tällä erää riittää.

Ulkona alkoi äsken soida toisen maailmansodan aikaiset sireenit ja nyt kuuntelemme uudempia acqua alta -sireenejä. Tästä se taas lähtee.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Maatilan eläimiä ja kevätsäätä

Tänään kävimme katsastamassa maatilan eläimiä... Venetsiassa. En oikein tiedä, mistä tapahtumasta oli kyse, mutta siellä niitä oli, vankilan vieressä* omissa pikku vankiloissaan. Erikoisen näköisiä kanoja, kilipukkeja, lampaita ja yksi aasikin. Kyseessä on varmaankin jokin maatilojen tuotteita mainostava tapahtuma, josta sai ostaa luomuhedelmiä ja -vihanneksia, juustoja, hunajaa ja leikkeleitä. Paikalla oli suuret määrät koululaisryhmiä ja ihan pieniäkin lapsia vanhempineen. Lapsille näytettiin, kuinka villaa kehrätään ja miten kilipukki juo maitoa pullosta. Samalla heille kerrottiin eri eläimistä ja lapset pääsivät kokeilemaan, kuinka pehmeää se aasin karva onkaan.

Aasi näytti erityisen surulliselta, tosin siltä ne mielestäni aina näyttävät. En usko, että nuo muutaman neliön aitaukset lapsilaumojen keskellä ovat ideaaliympäristö eläimille, mutta tässä tapauksessa toisaalta muutaman päivän stressi eläimille opettaa lapsille paljon. Ehkä he eivät sitten piirrä violetteja lehmiä koulussa. Tuntui myös hiukan erikoiselta, että yksi tapahtuman sponsoreista oli lihakauppias. Vaikka tapahtumalla oli selvästi opettavainen tarkoitus, epäilen syvästi, että lapsille olisi kerrottu, että tämän sievän karitsan tulet sitten syömään pääsiäisenä. Joka tapauksessa tapahtuma toi piristävää vaihtelua arkeen ja lapsille se oli varmasti suuri kokemus. Eipä niitä aaseja ihan joka päivä Venetsiassa näe, ja kaupunkilaislasten kosketus maatilan eläimiin voi jäädä aika kaukaiseksi.

Ilma oli iltapäiväkävelylle mitä ihanin. Asteita oli 17 ja aurinko lämmitti mukavasti. Alkaa talvitakki olla näillä säillä jo turhan lämmin. Välillä vain valitettavasti tulee niitä viileämpiäkin päiviä, joten ihan ei vielä uskalla kevääseen luottaa.

* Rio terà dei pensieri sijaitsee Santa Crocen kaupunginosassa, Piazzale Roman ja vankilan välissä. Samannimisellä merkillä myydään venetsialaisten vankien tekemiä tuotteita, esimerkiksi kangaskasseja ja vaatteita.

Räntää vaakatasossa

Tänään näkymät ikkunasta ovat olleet koko päivän tällaiset:

Tuosta ei ehkä kovin hyvin näy vaakatasoon lentävä räntä. Kolmelta se oli kiinnittynyt maahan vain hiukan:

Hiljalleen lämpötila on laskenut pakkasen puolelle ja räntä/lumi on tarttunut maahan.

Jos ennustukset pitävät paikkansa, vie vesi yön aikana nämäkin lumet pois. Kanaalin reuna on arvioideni mukaan 110 cm korkeudella, joten veden noustessa 140 cm korkeuteen kastuu rantakatu, fondamenta, melkein reunasta reunaan, ainakin aaltojen voimalla.

Aamun lehdessä peloteltiin lumimyrskystä. Tämän päivän big snown (suora lainaus Il Gazzettino -lehdestä, luettaneen italialaisittain "biggö snouvvö") arveltiin saavan koulut kiinni, liikenteen kaaokseen ja ihmiset täydentämään etukäteen ruokavarastojaan, jotta selviäisivät tästä katastrofipäivästä. Meinasi mennä aamukahvit väärään kurkkuun, kunnes aloin oikeasti ajatella asiaa. Helppohan työttömän on lämpimästä kodista huudella, kun kauppaankin pääsee viidessä minuutissa kävellen. Toista se on kesärenkailla luistella muiden joukossa haja-asutusalueelta "lähi"-kauppaan. Ehkä hamstrauksessa olikin järkeä. Tosin luottamukseni italialaisten perheenäitien ruokavarastoihin on niin vankka, että tuskinpa yksi päivä ilman kaupassakäyntiä johtaisi nälänhätään. En muuten mennyt kauppaan itsekään, enkä siis leiponut hillon puuttuessa laskiaispullia, vaikka kovasti olisi tehnyt mieli.

Päivän suurin uutinen on tietysti paavin ero. Seuraava yhtä suuri uutinen tulee varmaankin olemaan se päivä, jolloin italialaisiin uutislähetyksiin mahtuu muitakin uutisia. Sitä joudutaan kyllä varmaankin odottamaan vähintään maaliskuun puolelle. Sitä ennen päästään tietysti kertaamaan uuden paavin valintaprosessia ja tarkastelemaan vedonlyöntikertoimia. Kaikesta huolimatta uuden paavin ensiesiintymisessä on kaikkine juhlallisuuksineen jotakin koskettavaa. Valkoista savua odotellessa siis.

Piscina

Eilen menimme vuosien suunnitelmien jälkeen vihdoin uimaan. Giudeccan saaren länsipäässä sijaitsevalla Sacca Fisolan saarella on uimahalli, jossa olemme viimeksi käyneet varmaankin kahdeksan vuotta sitten. Uimahallissa järjestetään paljon erilaisia kursseja, mutta myös "vapaata" uintiaikaa järjestetään päivittäin. Uiminen on kyllä kivaa, mutta kyllä se maksaakin! Kertalipulle tulee hintaa € 6,40, mikä ei tunnu lainkaan kohtuulliselta siihen nähden, että tuolla hinnalla saa käytännössä vain käyttää uimahallin vettä. Suihkut kyllä löytyvät, mutta saunaahan ei tietenkään täällä uimahalleissa ole, eikä kyllä oikeastaan mitään muutakaan. Jos uinti innostaa enemmänkin, saa kymmenen kerran kortin ostettua hintaan € 55.

Oli mielenkiintoista huomata, että vuosikausien liikunnallisesta passiivisuudesta huolimatta uinti ei tunnu lainkaan rasittavalta liikunnalta. Tyylinäni on toki rauhallinen mummosammakko, mutta jotenkin olisin kuvitellut, että muutaman metrin jälkeen olisin jo poikki. Lopetin kilometrin uinnin jälkeen lähinnä siksi, että alkoi tylsistyttää. Oikeastaan päivän liikuntasaldo ei tunnu lainkaan pahalta, kun siihen voidaan lisätä myös muutaman kilometrin edestakaiset kävelymatkat. Eikä liikunta tuntunut lihaksissa rasittavalta, mutta uni kyllä tuli silmään helposti. Niin helposti, että iltapäivän vietin nukkuen. Nyt, kun olemme kerran saaneet aikaseksi raahautua uimahallille saakka, voidaan samaa kokeilla myös uudelleen. Ehkä jo huomenna tai ylihuomenna.

Välillä Italiassa tulee eteen sellaisia tilanteita, joista ei oikein tiedä, että miten kuuluisi käyttäytyä. Uimahallissa tulee eteen yksi näistä tilanteista. Italialaisethan ovat suomalaisiin nähden huomattavasti häveliäämpiä, eikä alastomuus ole lainkaan yhtä luonnollista kuin Suomessa. Tästä syystä pohdin jo etukäteen, että pitääkö minun nyt vetää uimapuku jotenkin pyyhkeen sisällä päälleni, ettei kukaan vain vahingossa järkyttyisi nähdessään jotain sopimatonta. Tai sopiiko suihkussa käydä ilman uimapukua vai peseydytäänkö uimapuku päällä. Onnekseni samaan aikaan meidän uimareissumme kanssa järjestettiin uimahallissa vesijumppaa, joten saatoin katsoa venetsialaisista tädeistä mallia. Ihan samalla tavalla tuolla toimittiin kuin Suomessakin. En kyllä tiedä, onko tilanne kaikkialla Italiassa sama. Täällä kannattaa myös muistaa, että uimalakin käyttö on pakollista uimahallissa.

Venetsian historiallisen keskustan toinen uimahalli sijaitsee S. Alvisen alueella Cannaregiossa. Aikataulut vaihtelevat hieman näiden kahden uimahallin välillä, mutta hinnat pysyvät samoina. Lisätietoja molemmista paikoista löytyy osoitteesta:
http://www.rarinantesvenezia.it/

Viikon kuulumiset

Tähän viikkoon on kuulunut lähinnä opiskelua ja viikonloppuna muita menoja. Alkuviikon pelasti siskon lähettämä joulupaketti, joka sisälsi kaikkea toivomaani ja vielä paljon muuta. Harmittaa vain, etten tajunnut ottaa kuvaa, sillä pieneen pakettiin mahtui uskomaton määrä tavaraa. Nyt on ruokavarastot taas päivitetty sellaiselle tasolle, että keittiössä on jotain toivoa. Kardemummavaraston täyttymistä piti tietysti juhlia korvapuusteilla, tällä kertaa siskonpullan muodossa. Vielä kerran suurkiitokset siskolle! Vaikea on sanoin kuvailla sitä iloa, jota tämän paketin saapuminen tuotti!

Keskiviikkona lähdin A:n seuraksi konferenssiin, jossa käsiteltiin turismia Venetsiassa. Osa esitelmistä oli ihan mielenkiintoistakin kuunneltavaa, mutta kyllä itselleni aamupäivän paras hetki oli konferenssin loppu, jolloin saimme Rosa Salvan tarjoamia virvokkeita ja pikkunaposteltavaa. Mukaan mahtui jopa suosikkileivokseni minimuodossa. Näin päivästä tuli heti valoisampi. Tai ainakin makoisampi.

Jossakin vaiheessa viikkoa sain jopa ahaa-elämyksen graduni suhteen. Rakenne alkoi ensimmäistä kertaa hieman hahmoittua kokonaisuutena. Nyt kun vielä sen saisi jotenkin siirrettyä paperille. Hirveästi on vielä työtä jäljellä, mutta pienet positiivisuuden hetket kyllä auttavat kummasti.

Perjantai-iltaan kuului edustustamista erään kalenterin julkistamistilaisuudessa. Päädyimme sinne A:n töiden kautta, mutta puitteiden perusteella olin jo aivan valmis lupautumaan edustusvaimon virkaan loppuelämäkseni. Tilaisuus järjestettiin Ca' Sagredossa. Kyseessä on viidentähden hotelli (tai tarkalleen ottaen hotellilla on viisi tähteä ja luksusmerkki) Canal Granden varrella. Palatsi itsessään on todella upea jo arkkitehtuuriltaan, lisäksi seinät ovat täynnä freskoja ja huonekalut ovat antiikkia. Alun perin aperitiivin ja puheiden jälkeen piti olla buffet-ruokailu, mutta musiikkisaliin istuuduttuamme emme joutuneet edes kaatamaan vettä itse. Palvelu pelasi täydellisesti ja minäkin sain huokaistua helpotuksesta nähtyäni ruokalistan:

Tällaiselle hankalalle ruokailijalle (en syö muuta lihaa kuin kalaa) buffet on huomattavasti helpompi vaihtoehto, sillä sieltä voi vapaasti ottaa tai olla ottamatta eri ruokalajeja. Siinä vaiheessa, kun tilaisuuden ruokailu on etukäteen päätetty ja tarjoilijat kantavat lautasia lautasten perään, olisi huomattavasti hankalampaa (ja nolompaa) jättää lihat syömättä. Tällä kertaa olin erittäin onnekas, sillä päivän tarjoilut sisälsivät kasvisten lisäksi vain kalaa.

Alkuun tarjottu kokin tervehdys ja sitä seurannut pasta olivat aivan ihania, kun taas pääruokana tarjottu hammasahven oli kummallisen mautonta samoin kuin sen kanssa tarjotut lisäkkeet. Mandariinisorbetti oli raikasta, ja loppuun tarjotut kahvit pandoron ja panettonen kanssa saivat viimeisenkin makeannälän katoamaan. Oikein onnistunut illallinen kaiken kaikkiaan.

Eilen menimme myöhäiselle lounaalle ystävämme luo Mestren puolelle. Lounastaessa hyvässä seurassa hujahtikin yhtäkkiä koko päivä ja lähdimme jatkamaan iltaa vasta seitsemältä. Erilaisten pysähdysten jälkeen koko seurueemme päätyi vielä syömään perinteistä yöruokaa, eli spaghetti aglio, olio e peperoncino klo 23.30 toisen ystävän luo. Nyt jaksaa taas viettää muutamia päiviä kirjojen parissa, kun on päässyt viikonloppuna kunnolla tuulettumaan. Vielä pitäisi viikko olla tehokas, sen jälkeen voi varmaankin jo ryhtyä joulunodotukseen ja erityisesti siskonodotukseen!

Läheltä piti

Keskiviikon tulvista on taas selvitty. Aamulla vedenkorkeus jäi odotettua matalammalle, kun taas illan ennustusta venkslattiin edestakaisin monen monta kertaa. Koska illalla ennuste nousi vielä 140 cm lukemaan (jota ei kyllä todellisuudessa saavutettu), ehdin kerrankin olohuoneen ikkunan ääreen kuuntelemaan "uusia" sireenejä. Sireenithän soivat muutamaa tuntia ennen ennusteiden korkeinta hetkeä ja vedenkorkeuden noustessa erityisen korkealle niitä soitetaan vielä uudelleen. Ilmeisesti. Joka tapauksessa sireeninsoiton alussa kuuluu vielä näyte aiemmista, toisen maailmansodan aikaisista sireeneistä, minkä jälkeen alkaa uusien sireenien soitto. Niiden äänestä tuleekin jonkin scifi-leffan soundtrack mieleen. Erikoista.

Itse noteeraan acqua altan siinä vaiheessa, kun ennusteissa vedenkorkeus menee 120 cm yläpuolelle. Eiliselle oli ennustettu vain 110 cm vedenkorkeutta, joten en edes ajatellut asiaa lähtiessäni ulos. Hieman turhan monen aperitiivin ja aina yhtä ihanan Anforan pizzan jälkeen lähdimme kohti Zatteren vesibussipysäkkiä. Hieman epävarmoina siitä, riittäisikö vauhtimme seuraavaan vesibussiin, kävelimme Rio Marinin kautta kohti San Roccoa.

Kaikista vaikeuksista huolimatta täytyy sanoa, että omasta mielestäni kanaalit ovat kauneimmillaan veden ollessa koholla. Niinä hetkinä, jolloin kanaalit näyttävät juuri sille vedenkorkeudelle tehdyiltä. Jos olisi hyvä kamera, saisi näinä iltoina upeita kuvia. San Roccolta jatkoimme paloaseman ohi San Barnaballe ja siitä kohti Tolettaa. Täällä törmäsimmekin sitten veteen. Erityisesti tässä hämmästytti vesialueen sijainti, sillä luulisi vettä olevan kanaalien varrella, eikä keskellä talojen ympäröimää katua. Vettä ei tiellä muutamaa senttiä enempää ollut, mutta suolavesi ei tee kovin hyvää kengille, joten kiersimme yhden talon takaa jatkaaksemme vesialueen jälkeen samaa tietä eteenpäin. Fondamenta Nanilla oli vettä, joten kävelimme kanaalin toista puolta viinibaarin eteen laskeutuvalle sillalle asti. Sillan toisella puolella vanhempi mies huomautti, että kadulla olisi vettä. Kävimme vielä tarkastamassa tilanteen, mutta eihän siitä ohi päässyt, ellei olisi halunnut leikkiä nuorallatanssijaa kaiteen päällä. Vielä hieman ripeämpää tahtia kiersimme Sant'Agnesen kautta Zatterelle ehtien juuri sopivasti saapuvaan vesibussiin.

Tällaiset reissut ovat hyviä. Sant'Agnesen reitti oli minun ideani, mutta yleisellä tasolla A tuntee kaupungin korkeat ja matalat alueet huomattavasti paremmin. Tästä syystä on paljon helpompi kulkea hänen kanssaan veden ollessa korkealla, sillä katujen korkeuden lisäksi hänellä on päässään vaihtoehtoisten reittien koko kirjo. Itse taas jossain vaiheessa saattaisin kyllästyä vaihtoehtoisten reittien puutteessa kahlaten sitten suolavedessä päästäkseni kotiin ja nukkumaan. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Tulvista ja orastavasta flunssasta

Ajattelin nyt vielä ihan erikseen mainita, että se vesi sitten laski jo! Saappaita ei tarvita! Kadut eivät tulvi! Tänne blogiin on viimeisen vuorokauden aikana eksytty lähinnä hakusanoilla Venetsia ja tulva. Hieman osoittaisin syyttävän sormeni tästä hysteriasta myös Suomen tiedotusvälineitä kohti. Viimeksi näin siskoni vinkistä erään säätiedotuksen, jossa näytettiin kuvaa tulvivasta Venetsiasta. Voi Pekka, minkä teit! En ehkä ollut se tarkin oppilas maantiedon tunneilla, mutta itselleni lauseesta "Tuo tulvakausi on jatkunut kohtalaisen... yhtä pahana jo lokakuusta lähtien" tulee ensimmäiseksi mieleen, että Venetsia olisi ollut lokakuusta alkaen jatkuvasti veden alla. Kun tuohon vielä lisätään kuvat takapuoleen asti ulottuvasta vedestä, niin ei ihmekään, että asiasta huolestutaan.

Niin, maantiedon tunteihin siis liittyi se, että en kyllä tiennyt (tai muistanut sieltä maantiedon tunneilta) ennen Venetsiaan muuttoa, että vesi todella nousee ja laskee kaksi kertaa vuorokaudessa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että vesi on korkeimmillaan kaksi kertaa vuorokaudessa, mutta myös alimmillaan kaksi kertaa vuorokaudessa. Näin ollen jos korkein hetki on klo 8 aamulla, niin seuraavaa korkeaa hetkeä voidaan odottaa illalla samoihin aikoihin. Toisaalta se myös tarkoittaa sitä, että klo 14 ja klo 2 yöllä vesi on alimmillaan. Koska se vesi ei kuitenkaan ihan salamana putoa sinne pohjalukemiin, niin silloinhan se laskee jatkuvasti noiden väliin jäävien kuuden tunnin ajan. Tästä taas päästään siihen, että jos kyseessä on korkea vedenkorkeus, niin voidaan laskea tunti ennen ja tunti jälkeen tuon maksimikohdan, jolloin vettä saattaa olla kadulla. Esimerkiksi, jos korkein piikki on tuo klo 8 aamulla ja jos on pakko lähteä kadulle aamusta, niin klo 7-9 kannattaa laittaa saappaat jalkaan. Muussa tapauksessa saappaita ei todennäköisesti edes tarvitse (tietysti hieman lukemista riippuen). Tämä siis on yleensä tilanne, joten syytä huoleen ei liikkumisen kannalta ole.

Hieman asioita sekoitti tuo marraskuun ensimmäisen acqua alta, joka pysyi korkeana (yli 110cm) noin 15 tunnin ajan. Jotta asiat saadaan oikeisiin mittasuhteisiin, voidaan myös kertoa, että näin oli käynyt viimeksi vuonna 1966, jolloin historian korkein acqua alta yllätti venetsialaiset. Ei mikään kiva juttu, mutta on tässä aika monta vuotta menty välissä noilla parin tunnin saapasteluilla, joten aika hyvin voi luottaa siihen, että se vesi laskee niin kuin on noussutkin.

Tämän hetken ennusteen mukaan tänä viikonloppuna ei saappaita tarvitse edes harkita. Korkeimmat lukemat ovat perjantaille 60 ja 75, lauantaille 60 ja 65 ja sunnuntaille 60 ja 60. Alimmat lukemat taas ovat perjantain 20 ja -30, lauantain 25 ja -20 ja sunnuntaiaamun 30. Käytännössä vettä alkaa näkyä kaduilla (ja tässä siis puhutaan senteistä kaduilla, ei siitä takapuoleen ylettyvästä vedestä) noin metristä alkaen. Jos tarkkoja ollaan, niin veden ollessa metrin korkeudella, kaupungin pinta-alasta 5% on veden alla (ja puhun edelleen senteistä, vähän kuin olisi satanut kovasti). Sitä voi jokainen miettiä, että millä todennäköisyydellä se oma reitti kulkee juuri tämän 5% kautta. Hyvä on tietää, että Pyhän Markuksen tori on Venetsian matalimpia alueita, joten se on acqua alta -bongareille hyvää aluetta. Tämän viikonlopun lukemilla vesi ei nouse edes sinne.

No niin, toivottavasti tästä on jollekin epätietoiselle apua. Vastaan kyllä mielelläni kysymyksiin, jos sellaisia tulee mieleen. Tai ehkä tämän hysteriaärsytyksen laskeuduttua kirjoitan vielä hieman rauhallisemmin aiheesta. 

Sunnuntaiselle kävelylle olin pukeutunut aivan liikaa, joten oli pakko ottaa kaulahuivi pois kaulasta. Virhe! Mikähän siinäkin on, että syyskuun ja kesäkuun välillä kaulahuivia ei voi poistaa edes viideksi minuutiksi, jollei halua kurkkukipua. Tässä on nyt koko viikko nihkeilty välillä aran kurkun kanssa. Riittävällä määrällä teetä tämä kyllä toivottavasti hoituu. Tiistaina olo oli pahimmillaan, kurkun lisäksi lihaksia kolotti. A lopetti työpäivänsä San Marcon alueella ja palasi kotiin pienen paperipussin kanssa. Sieltä paljastui tämä:

<3

Keskiviikkona kumppareissa

Eilen ei kyllä ilma parantunut aamusta lainkaan. Koko päivän satoi vaakatasossa ja ilmeisesti tuuli oli niin kova, että joitakin kattotiiliäkin irtosi. Ei meidän talostamme tosin. Niin ja lämpötilakin aleni viiteen asteeseen. Onneksi viltin alla oli lämmin, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

Tänä aamuna heräsimme sen sijaan auringonpaisteeseen. Lämpötila on kymmenessä asteessa ja yritän kovasti miettiä, kuinka paljon vaatetta kehtaa laittaa päälle. Pipo taitaa olla liikaa. Sormikkaat ja kaulahuivi kuuluvat jo vakiovarusteisiin. Tänään syön L:n kanssa ulkona. Näimme viimeksi perjantaina, jolloin lainasin sateenvarjoani hänelle pelastaen hänet kuulemma varmalta vilustumiselta, niin kovaa satoi koko illan. Minua ei sade haittaa, jos olen siihen valmistautunut. Eli silloin, kun jo ulos lähtiessä sataa kovasti, jolloin tiedän ottaa sateenvarjon mukaan ja erityisesti ihanat kumisaappaani. Onko kukaan ikinä keksinyt mitään parempaa kuin kumisaappaat, joissa on fleecevuori?!

Kumisaappaiden takia aloinkin tätä ylipäänsä kirjoittaa. Eli huomio huomio, jos joku sattuu olemaan Venetsiassa ylihuomenna (keskiviikko 31.10.). Tämän hetken ennustusten mukaan vesi nousee myöhään illalla korkealle. Lukemaksi on ennustettu 140cm (klo 23.45), mikä tarkoittaa sitä, että 59% kaupungin pinta-alasta on veden peitossa. Kumisaappaat ovat siis tarpeen.

Tuo 140cm onkin mielenkiintoinen lukema. Virallisten lähteiden mukaan vedenkorkeus ei nouse juuri koskaan yli 140cm, sillä siinä vaiheessa kunta joutuu maksamaan korvauksia liikkeenharjoittajille. Näin ollen veden noustessa virallisten mittausten mukaan korkeus jää yleensä 139 senttiin. Vedennoususta ilmoitetaan muutamaa tuntia aiemmin sireeneillä. Itse olen kuullut sireenit ehkä kerran, sillä useimmiten ne soivat aamulla, enkä minä sellaisiin herää. Aiemmin Venetsiassa käytettiin toisen maailmansodan aikaisia, hävittäjälentokoneista varoittaneita sireenejä. Muutama vuosi sitten sireenit vaihdettiin, mutten ole tainnut koskaan kuulla uutta ääntä. Ilmeisesti se on hieman aiempaa vaimeampi, elektroninen ääni. Jos vesi nousee yli 140 cm, soitetaan sireenejä kahteen kertaan. Yllämainitusta syystä johtuen sireenit eivät käytännössä koskaan soi kahta kertaa.

P.S. Lukaisin tekstin läpi ja aloin väistämättä miettiä, etten ikinä selviytyisi hengissä sodasta. Tässä se jo todistettiin. En herää hävittäjistä varoittaviin sireeneihin. Lapsena en herännyt, kun muutaman sadan metrin päässä räjähti pommi. Sängyn heiluessa maanjäristyksen takia käännän kylkeä ja jatkan unia. Katsoimme pari päivää sitten elokuvan Machine Gun Preacher ja mietin, etten selviytyisi ainakaan sodan henkisestä puolesta, pelosta. Kaikki kunnia sodista selviytyneille ja suuri kiitollisuus rauhasta. Huh.