Jo joulukuu

Yhtäkkiä ollaankin jo joulukuussa. Vuosi on mennyt hirveää vauhtia. Alkuvuosi kyllä tuntuu jo kaukaiselta, silloinhan väänsin vielä gradua. Aika, jonka olen tyytyväisesti melkein unohtanut. Töiden alettua päivät, viikot ja kuukaudet ovatkin vilisseet silmissä. Nyt ovat työt taas loppuneet, joten muullekin elämälle olisi aikaa. Työkavereiden kanssa olemme kaikki olleet aivan yhtä kummissamme, kun on ollut ensimmäiset vapaat lauantait yli puoleen vuoteen. Mitäs ne normaalit ihmiset tekevätkään lauantaina? Toisaalta Venetsia on siitä(kin) kiva paikka, että ei täällä ole viikonpäivillä niin väliä. Suurin osa ihmisistä tekee töitä hieman muilla kuin virastoajoilla, joten maanantai on aivan yhtä hyvä päivä käydä ulkona kuin lauantaikin. Ei sillä että tässä olisi maanantaisinkaan hirveästi ulkoiltu. Lyhyiden välimatkojen ansiosta taas ystävien näkeminen pikaisesti vaikkapa yhden spritzin merkeissä ei tunnu lainkaan turhauttavalta, kun tapaamispaikkaan pääseminen ei kestä ikuisuuksia.

Itselleni on tullut töiden loputtua hieman yksinäinen olo. Töiden parissa tapasi jatkuvasti uusia ihmisiä, ja viihdyin työkavereiden kanssa mainiosti. Jatkuva aikatauluiltaan täysin holtiton työnteko kuitenkin on vähentänyt kontaktejani vanhoihin ystäviini, joita ei täällä muutenkaan ollut mitenkään liiaksi. Ystäväpiirini on täällä ollut aina kohtalaisen pieni, mutta Suomessa asumieni vuosien aikana se on tietysti siitäkin pienentynyt, kun osa ystävistä on muuttanut minun tapaani pois Venetsiasta, ja osan kanssa on vain yhteydenpito jäänyt. Eikä se toisaalta ole edes outoa. Tutustuin uusiin ihmisiin erityisesti opiskeluiden aikana viimeisenä vuotena täällä asuessani. Sen jälkeen olinkin yli viisi vuotta Suomessa. Vaaditaan aika erityistä suhdetta, jos vajaan vuoden tutustumisen jälkeen jatketaan aktiivisesti yhteydenpitoa puolen vuosikymmenen ajan. Joidenkin kanssa tämä on onnistunut, toisten ei. Itse olen hyvin hidas ystävystymään, ja toisaalta täällä koko elämänsä asuneilla on tietysti jo omat ystäväpiirinsä valmiina, joten samanlaista "tarvetta" uusien ystävien löytämiseen ei ole.

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että pitäisi aktiivisesti alkaa laajentaa kaveripiiriäni täällä. Työkavereiden kanssa olemme vielä olleet jonkin verran yhteydessä. Toivottavasti sieltä jää joitakin ihania ihmisiä elämääni, vaikka töiden suhteen polkumme eroavatkin. Yksi suuri syy, miksi voisin harkita jatkoa samassa työpaikassa (vaikka monet muut syyt sotivat tällaista ratkaisua vastaan), ovat juuri työkaverit. Moni on kuitenkin vaihtamassa töitä, joten kaikkia samoja naamoja sitä tuskin tulisi edes näkemään, mutta toisaalta ehkä niissä uusissakin olisi mukavia tyyppejä. Hieman kauhistuttaa ajatus siitä, että saatan ensi vuonna päätyä taas johonkin hyvin itsenäiseen työhön, jossa ei muita ihmisiä oikein näekään. Sitä olen kyllä monet kerrat kaivannut, mutta silloin tarvitaan vapaa-aikaan paljon muita ihmisiä. Kasoittain. Laumoittain. Vähän niin kuin Venetsiassa karnevaaliaikaan.

Tällaisia asioita pyörii mielessäni työnhakua ajatellessani. No mietin minä oikeasti sitä itse työtäkin. Varsinainen työnhaku alkaa viikon päästä, kun palaan matkoilta. Sitä ennen en ole viitsinyt tehdä asialle mitään, ettei vain kävisi niin, että se ainoa haastattelu täydelliseen työpaikkaan osuisi juuri matkan ajalle. Eipä olisi eka kerta. Välttääkseni tuollaista tilannetta olen siis päättänyt aloittaa etsinnän vasta viikon päästä. Ja ehkä hiukan siksikin, että vihaan työnhakua.

Vesibussi lähtee huomenna aamulla klo 3.30. Pitäisi varmaan pakata. Aamulla sitä tuskin ehtii. New York kutsuu, jatketaan Venetsiasta taas viikon päästä.

Hiljalleen kohti arkea

Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen on kävelty ympäri Venetsiaa, käyty kirkoissa, matkattu täysillä lautoilla Buranon ja Muranon saarille, noustu kellotorniin, syöty pizzaa, käyty Dogen palatsissa, pelattu korttia ja paljon muuta. Erityisesti viikkoon kuului paljon siskonpojan halimista ja ihailua. Viime päivät ovatkin sitten kuluneet ikävän kourissa, eikä tee lainkaan mieli palata arkeen. Koko ajan sitä vain tajuaa enemmän, kuinka monia asioita toisen elämästä menettää, kun on kaukana. Lasten suhteen menettää vieläkin enemmän, kun joka päivä opitaan uusia asioita ja taitoja. Siskon kanssa voi onneksi jutella skypessä, mutta ei se silti sama asia ole.

Ilmojen suhteen viikko oli erittäin onnistunut. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta melkein koko viikon. Yhtenä päivänä oli hieman sumuista ja viimeisenä päivänä satoi, mutta muuten Venetsian talvi antoi kyllä parastaan. Pyrimme käyttämään mahdollisimman hyvin hyödyksi päivän valoisat tunnit, vaikka aika rauhassa lähdimmekin "aamuisin" liikkeelle. Tässä suhteessa kesät ovat kyllä parempaa lomailuaikaa, kun päivät ovat pidempiä. Lasten kanssa matkustaessa on myös helpompi olla liikkeellä kesällä siksi, että alkuillasta voi istahtaa baarin terassille levähtämään. Talvella ainoana vaihtoehtona olisi baarien sisätiloissa oleskelu, mutta ne ovat yleensä Venetsiassa sen verran ahtaita ja meluisia paikkoja, että lasten kanssa pysyttelisi mielummin ulkona. Tietysti kaikissa asioissa on puolensa, sillä toisaalta lastenvaunujen nostelu siltojen yli tai rintarepun kantaminen helteessä eivät myöskään kuulosta ideaalitilanteilta.

Aika kuluu hirvittävän nopeasti, kun on rakkaiden ihmisten seurassa. Viikko katosi hetkessä, ja jäljelle jäi vain tunne, että paljon olisi vielä halunnut sanoa ja monta halia jäi antamatta. Toivottavasti matkalaisille jäi sentään sellainen olo, että itse kaupungista tuli nähtyä riittävästi, sillä itselläni oli kuitenkin etusijalla läheisten kanssa vietetty aika. Sitä ei vain koskaan voi olla riittävästi. Siskonpoika kyllä hurmasi kaikki suurilla sinisillä silmillään ja valloittavalla hymyllään, minkä lisäksi pojalle näytti maistuvan niin pizza kuin pastakin, joten ehkä siitä vielä kunnon italialainen saadaan. Siskolle vain tiedoksi, että täti ei ensi kerralla ehkä annakaan viedä poikaa takaisin. Ehkä siskokin jäisi panttivangin ansiosta pidemmäksi aikaa.

Huomenna saa taas kerätä joulukoristeet pois, minkä jälkeen täytyy kai siirtyä takaisin arkeen. Tulevaisuus on yhtä kysymysmerkkiä, mutta kaikki varmaankin alkaa siitä, että saisi sen gradun vihdoinkin pois päiväjärjestyksestä. Ehkä tässä ovatkin unelmani alkaneelle vuodelle: gradu, työpaikka ja uusi koti. Kuulostavat isoilta tavoitteilta, mutta onhan tässä koko vuosi aikaa.

Hääpuvun sovitus anopin kanssa

Tänään olin ystäväni S:n mukana, kun hän kävi Vittorio Venetossa sovittamassa hääpukuaan. En ole koskaan aiemmin ollut hääpukuja myyvässä liikkeessä, joten kokemus oli kaikin puolin uusi. Mukanamme oli myös S:n tuleva anoppi, jonka tapasin tänään ensimmäistä kertaa. S ei etukäteen vaikuttanut aivan vakuuttuneelta puvustaan, sillä se ei hänen mielestään vastannut lainkaan sitä, mitä hän oli alun perin etsinyt. Pukua oli muokattu vastaamaan paremmin tulevan morsiamen toiveita, ja tänään oli edessä viimeinen sovitus. Lopulta totesimmekin, että puku vastasi oikeastaan aika hyvin hänen lähtöajatustaan.

Tuleva morsian oli puvussaan kaunis, tosin en muuta odottanutkaan. Sovituksen lisäksi mielenkiintoista olikin tarkkailla morsiamen ja tulevan anopin suhdetta. Yritin ottaa puvusta kuvia, jotta S voisi katsoa niitä myöhemmin rauhassa, mutta oli melkein mahdotonta saada kuvaa, jossa anoppi ei olisi suoristamassa jotain osaa puvusta. Hänellä oli myös selvät ideat siitä, mitä muutoksia pukuun pitäisi vielä tehdä. Välillä aloin jo miettiä, kenen pukua olikaan tarkoitus käyttää.

Miniöiden ja anoppien suhteista puhutaan usein, eikä niin positiiviseen sävyyn. Matkalla sovitukseen S totesi tulevansa anoppinsa kanssa hyvin toimeen silloin, kun he eivät tapaa. Anoppi on italialaiseen tapaan hyvin puhelias, mutta mielestäni erittäin mukava nainen. S taas on vahvoilla mielipiteillä varustettu nainen, mikä saikin minut ihmettelemään sovitustilanteen dynamiikkaa. Miten on mahdollista, ettei tämä vahva nainen sanonut koko aikana lähes mitään, vaikka kyse oli kuitenkin hänen hääpuvustaan? Myöhemmin minulle selvisi, että hän vain luottaa anoppinsa silmään, joten antoi tämän hoitaa koko pukuasiaa aika vapaasti. Lopulta kaikki olivat tyytyväisiä puvun korjauksiin ja pääsimme lähtemään liikkeestä puvun kanssa.

Jäin kuitenkin miettimään anoppien ja miniöiden suhteita. S:n kommentista huolimatta heillä tuntuu olevan lämpimät välit. Tai jos ei lämpimät, niin hyvät kuitenkin. Itse tulen A:n äidin kanssa loistavasti toimeen. Joissain asioissa hän on mielestäni aika omalaatuinen, mutta samaa hän ajattelee varmaan minusta. Tai ehkä ei, hänellä vaikuttaa olevan erinomainen kuva minusta. Ehkä suomalaisesta pidättyväisyydestä on joskus hyötyä: negatiiviset puolet eivät tule niin helposti esille. Minkäänlaisia ongelmia suhteessamme ei kuitenkaan ole ollut.

Mistä siis tulevat ne paljon puhutut anoppien ja miniöiden sotaisat välit? Olen ihmissuhteissa yleensä sitä mieltä, että kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen. Ainakin, jos toive on molemminpuolinen. Ehkä siis ongelmasuhteet kumpuavat niistä tilanteista, joissa jompikumpi tai kumpikaan ei halua tulla toisen kanssa toimeen. Muissa tapauksissa riittänee riittävä määrä hyväksyntää ja rautaiset hermot. Parhaassa tapauksessa taas anopin tai miniän kanssa voi kehittyä antoisa ihmissuhde, aivan kuten muidenkin ihmisten kanssa.